Everything is everything or something
Sehän on ilmeinen elämänhallintaongelma, että turvautuu kirjoittamiseen, vaikka ei voi liittää kirjoittamistaan osaksi minkäänlaista organisoitua toimintaa. Aina ei tätä turvapaikkaa edes ole tarjolla, kun mieli jo kirjoittaa. Kun olisi tarjolla, niin sitten iskee kirjoituskammo helposti. Repsottavia ajatusketjuja on kyllä mukava solmiskella keskustellessa tai maisemaa katsellessa tai aamulla heräillessä... Ruutua tuijottamalla ne eivät solmiudu. Heitän kuitenkin teille taas palan tekstiä, jotta pääsen eroon edes pienestä määrästä turhia vir(i)kkeitä. Tämä palsta ei ole vain pöytälaatikko vaan julkinen paperikori, sillä raaskin kyllä heittää keskeneräiset ideani pois, mutta en hävittää niitä.
Merkitsin taannoin Autumnan luona muistiin seuraavaa, kun löysin jostain kynän ja paperia:
En jonkinlaisen itsehalveksunnan ja välinpitämättömyyden lyömänä tule useinkaan ottaneeksi muistiinpanovälineitä mukaan, ja kuitenkin niitä saattaa tarvita hetkenä minä tahansa --- ja kun niitä tarvitaan, koen olevani hetken olemassa.
... ja ajan tasalla...
Eräs ongelma: olen luottanut liikaa muistiinpanoihin.
Toinen ongelma: näyttää mahdottomalta laatia luettelo ongelmista.
Tietysti näyttää, jos päämäärä on täysin epämääräinen. Se on se pääprobleema, mutkikas, mutta jotenkin kaunis minusta.
Kolmas ongelma: muistiinpanoistani ei tahdo saada selvää.
Voisiko apinakoetta soveltaa bloggaamiseenkin?
Kun osaan kirjoittaa niin, että viihdytän itseäni, kirjoitan paremmin. Itsekritiikilläni on taipumus keskeyttää ajattelu, juuri kun olen pääsemässä asiaan. Hyvä olo viestii: "Jatka tutkimuksia"; huono olo merkitsee turhautumista ja motivaation katoamista: "Ei kannata", se sanoo. Näin naiivi ja yksinkertainen olen, kun koetan ajatella. Päämääräni ovat sisäisiä, ja jos en kunnioita niitä, enpä oikein kykene kunnioittamaan muitakaan tehtäviä.
Uutteraa ja hapahkoa tekstitarjoilija-Henryä minusta ei tule. Toki tämä on rajoittuneisuutta. Mikä tyylini onkin, en ole ainakaan pragmaatikko. Tämä käy ilmi myös tekemistäni psykologisista testeistä, joihin on linkki Juuso Hyvärisen blogista.
Olen liki jatkuvasti, jonkinlaisena kömpelönä myönnytyksenä olosuhteille, antanut pohdintani katketa ja valua tyhjiin. Kun loppusuora aukeaa, ala kompuroida. Kuitenkin sikäli kuin minulla on ajattelutaitoja, olen oppinut ne ajattelemalla --- kommunikaation ja pohdiskelun kautta. Taitaisi olla korkea aika panostaa siihen, että uskallan myös kokeilla.
Kokeiluissa on pelottavinta se, että kokeet, joita saatan tehdä oman toimintani ja ajatteluni alueella, eivät voi täyttää väljimpiäkään tieteellisen tutkimuksen mielekkyys- ja luotettavuuskriteereitä. Ainoa, mitä sopii toivoa on, että omat taitoni kehittyvät. Minkäänlaisesta tiedollisesta validiteetista ei ole takeita. Eihän tällainen sovi idealistille.
Tekemällä oppiminen on ollut minusta enimmäkseen erittäin turhauttavaa touhua. Kognitiivisella aparaatillani tai sen perussäädöillä ei hallita
projekteja --- eikä useimpia ääliömäisiltäkään vaikuttavia kulttuurimuotoja voi simuloida puhtaalla älyllä (eli sillä mikä itselle näyttäytyy puhtaana), käsiään likaamatta ja initioitumatta, paisi jos on yli-ihminen
(kuten eräs toinen Juuso huomautti). En ole lähestulkoonkaan ainut, johon seuraava sääntö sopii: kun ihminen ensin tarpeeksi monta kertaa kompastuu Übermensch-lähestymistapaansa, hän alkaa kirjoittaa verkossa.
Ihmiset ovat yleisesti ottaen erittäin taitavia erottamaan "jutussa sisällä" olevat ulkopuolisista soluttautujista. Eikä tähän tarvitä minkäänlaista epäluuloisuutta: jos on silmät päässä tai vastaava viritys, niin se riittää.
Jos tarvitsee oivaltaa, että jotkin jutut sopivat yhteen, on ulkona kuviosta (tämä on aivan erinomainen ilmaisu). Se, joka on mukana kuviossa, yksinkertaisesti näkee, että asiat sopivat yhteen.
Puheeni on ulkona kuviosta. Kokemus on opettanut, että joudun tekemään valtavasti työtä, ennen kuin ymmärrän mitä yritän. Mutta vasta tuossa vaiheessa koe sanan varsinaisessa merkityksessä olisi mahdollinen. Kokeelliselle tutkimukselle on äärimmäisen vaikea tehdä tilaa inhimillisen elämänmuodon sisällä, oli sitten kyse omista tai toisten kuvioista
Pahaiten ymmärrän itseäni, kun puhun suopealle ja oivaltavaiselle kuulijalle. Jos kirjoittaminen hoitaa saman asian, se on ylen kätevää --- häiritseekin vähemmän. Älkääkä turhaan häiriintykö, jos tekstini palkeen avautuessa poimuista paljastyy yhä enemmän naiiviutta, tai jotain --- siinä todellinen 2000-luvun fraasi...
Timo 20:55
