Oli tarkoitus saada tämäkin web-julkaisukuntoon viikonloppuna:
Juttelu
(kiihtynyttä hengenvaihduntaa ilmentäväksi tarkoitettua hellyttävää soperrusta)
Palasin keskiviikkona 14. 1. Pietarista alkavan metsäisen suojavyöhykkeen läpi Suomena tunnetulle arktiselle tutkimusasemalle, jonka teknistä erikoistuneisuutta symboloi Heikkisen ja Komosen piirtämä Vaalimaan huoltoasema, laakea sininen peltirumpu.
Saavuttuani kotiin tunsin tippuneeni keskelle elämää. Ihmiset näyttivät olevan otettuja puolin ja toisin, tavalla ja toisella. Ehdotuksia ja lähestymisiä tuli vastaan. Sähköposti oli tuonut muutakin kuin roskapostia. Tunsin tarvetta viestiä niin suuntaan kuin toiseenkin. En siis halunnut aikailla. Tämä tila(us) tuli tarpeeseen, ajattelin: tällä innolla saisin ikävämmätkin asiani hoidetuksi.
Kun on oikeasti halu päästä jonnekin, niin silloin etenee. Mietitäänpäs, millainen hätä, kiire ja pyrkimys eteenpäin meillä itse kullakin olisi, jos kokisimme, että meillä on maailma pelastettavana! Mutta minulla näyttäisi olevan mahdollisuus vain harhaiseen kiireeseen eli maniaan, ja se, että minusta tahtoo näyttää tältä, on taakka, joka painaa jalkojani. Taas pian huomasin sen tosiasian, että alkuinnon jälkeen jään yksin miettimään jotain ja pelkään hylkääväni kaikki tilaisuudet unohtuessani vartioimaan sisäistä elämääni. Tulee tilanne, jossa huomaa, että aika alkaa kiihtyvästi huveta. Hengen velttoudeksi sitä sanotaan.
Outoa: viihdyn yksin ja vetäydyn mielelläni, mutta en oikein osaa edes ajatella yksin. Yhä uudestaan tarvitsen toisen osapuolen (muka) suojaamaan minua avoimen kontekstin mielivallalta, joka saa minut vain etääntymään, turhautumaan, kiertämään kehää. Muistan kuinka jo lapsena kiersin kehää vanhempieni edessä ja puhuin, puhuin...
On päättämistä ja päättymistä. Edellinen on vähän turhan väkivaltaista.
Tämä mielivalta, jopa ylevä epätietoisuus, aporia, tämä regressiivinen acedia, voi keskustelutilanteessa ilmetessään olla kiusallinen tila, mutta neuroottiseksi se muuttuu vasta, jos tulee tarve todistella esimerkiksi jotain vähäjärkistä miehisyyttä. Sellainen on turhaa. Mies saattaa vain havaita miehistyneensä ja joutuu toteamaan, etteivät hänen ajatuksensa vaikuttaneet asiaan oikeastaan mitenkään. Olen minäkin yksi luonnonilmiö. Toisaalta olen objekti ja toisaalta subjekti, eivätkä nämä koskaan kohtaa. (Blogikylä tuntee tämän dualismiahdistuksen erektuslaisena peruskokemuksena: trion jäsen haluaa ratkaista ongelman objektivoimalla subjektin, niin kuin se ei olisi yhtä lailla harhaista kuin objektin subjektivisointi, tuo tommipommien olkiukko.)
Keksi jotain -tyyppiset tehtävät ovat aina saaneet minut lukkoon — huonot hermot. Koulussa ainekirjoitustaito oli mysteeri: miten voi kirjoittaa jotain annetusta otsikosta, ja kuinka kukaan viitsii keksiä sellaisia otsikoita, kun voi keksiä sellaisiakin otsikoita kuin viimeksi "Yli-inhimillisen kärsimyksen näkymiä", "Prospects for Superhuman Suffering" . Transhumanistit, olkaa hyvä.
Minusta tuntuu, etten osaa kirjoittaa sellaista, mitä en todella halua sanoa. Mutta ehkä minä vain käyttäydyn kuin hemmoteltu kakara ja kuvittelen olevani sillä tavoin rehellinen. Todennäköisesti tuo tunne ilmentää ilmentää kirjallisen ilmaisun epävarmuutta. Eiköhän sillä joka hallitsee kielen, ole keinot laittaa tarvittaessa kieli itse Lyytinä kirjoittamaan ja pitää samalla vaikka oma suunsa kiinni. Noinhan sanankäytön ammattilaiset, siis toimittajat, näyttävät usein toimivan. Tällainen arvelu on toki halpahintaista ja latteaa — enhän edelleenkään halua vähätellä esimerkiksi ajatustyötä, jota ylioppilaskokeissa kuuden tunnin aikana... Ehken vain tiedä, mitä kielellä tehdään (siksi kai bloggaankin, tarkoittaahan "bloggaaminen" vähän mitä sattuu).
Otsikko ei riitä, vaan minulle on annettava alkuvauhti, mihin suuntaan tahansa. Sitten kun olen menossa yhtä aikaa moneen suuntaan, kun langanpäitä on liikaa, ilmenee tarve vetäytyä "hoitamaan asioita": apatia, epäusko, unohdus, laiskuus...
Kun käytössäni on rajallinen määrä elementtejä, kuin Lego-palikoita, pystyn uppoutumaan tietäen kykeneväni suunnistamaan maailmassani: anagrammirunon kirjoittaminen antaa parhaimmillaan tunteen, että miltei hallitsee pienen osan kielestä; se on kuin kuulustelumetodi, jolla kieli saadaan puhumaan. Valinnaisuus kiteytyy vähitellen välttämättömyyksiksi: kuka tahansa samaan ongelmaan yhtä syvällisesti perehtynyt päätyisi samaan lopputulokseen, ja kaikki se, mikä tekee jostain henkilökohtaisen, vaikuttaa mielivaltaiselta ja turhalta: nimi, aiheet, persoonallisuus.
Onko mikään jalompaa kuin äänivalta, se vallan tunne, että on kieli suussa ja että sitä voi käyttää kuten haluaa? Haluaisin tietoisesti ja kontrolloidusti saavuttaa sen verbaalisen hyperventilaation, johon ajoittain ajaudun.
Kieli on kovin, kovin avara, maailmasta puhumattakaan. Tästä syystä olen lörpöttelijä, olen valmis sanomaan puolustuksekseni, kun kiroan samaista piirrettäni norsunluutornissani yksinäisinä hetkinäni. Kenties lörpöttelemään heittäytyminen tuo pelastuksen. Kenties minä estottoman kommunikaation kautta vihdoin suhteellistun, rationaalistun, sosiaalistun, ja avaudun opettelemaan sen, mitä todella tarvitsen. On vain pidettävä yhteyttä, kuten usein tulee luvattua. Enhän näytä erityisen toivottomalta tapaukselta omissani enkä toisten silmissä, ainakaan äkkivilkaisulla. Yhteyden on vahvistuttava.
Timo 01:37
