7.3.04
Sunnuntai-ilta
Pienen sähkösaunan kipakka löyly sai nahan hetkeksi punottamaan. Luin Sebaldin Austerlitzia minttuteen ja -suklaan kera. Keskustelin äitini kanssa ihmisten omalaatuisuuksista, luonteen kehityksestä, kykyjen ja onnen kiemuroista. Äitini kirjoittaa laskuja ja tiliotteita sisältäneiden kirjekuorten päälle päiväkirjamerkintöjä, elämänkoulun läksyjä eläkepäivinä. Oma veljeni on blogini ehkä uskollisin lukija.
Äitini kertoo tavastani harppoa pienenä huoneesta toiseen ja puhua puhumasta päästyäni: Juttuani oli välillä vaikea seurata, kun katosin välillä näkyvistä. Äitini murehtii lapsuuteni hajanaisuutta, kertaa jälleen, miten hoitopaikasta toiseen kiertely hänen mielestään vahingoitti perusturvallisuuttani. Ehkä se vahvisti suvaitsevuuttani, koetan keksiä myönteisiä vaikutuksia.
Kokemusmaailmani hajaannus alkaa olla historiaa, ainakin kun se suostuu tulemaan kirjoitetuksi. Olen viime päivinä tuntenut onnea varmaankin enemmän kuin koskaan. Tämän myötä tulee tykkäämispuheita, vaikka Tiedemiehen syynissä tämä vähentää analyyttisyyspisteitä, jollaisten saamisesta tykkään vanhasta muistista. Kuuntelen äitiäni, joka kiertelee täältä ruokapöydän äärestä olohuoneeseen ja takaisin, kädet ristissä selän takana. Itse kirjoitan pysyen tyynesti paikallani, vaikka eilen illalla oli hieman toisin: käyskentelin levottomana, en pysynyt koneen ääressä, vaikka olin iloinen ja tunsin voivani nauttia kirjoittamisesta. Huomion hajottajan osa siirtyy helposti huolelta ilolle. Aloin ajatuksen karattua tuijottaa näppäimistöä: näppäimet sulautuivat yhteen ja projisoituivat syvemmälle.
Miksi kirjoittaminen on kaikkein helpointa, kun samaan aikaan toinen puhuu rauhallisella äänellä?
Timo 22:39
