17.6.04
Suvussa kulkien
Lauantaina olin pitkästä aikaa sukujuhlissa. Isävainajani nuorin veli oli täyttänyt seitsemänkymmentä vuotta jo uudenvuoden tietämissä. Yhä sitä oli vaikea uskoa hänestä, kun hän vihdoin juhli pienimuotoisesti, kesämökillään.
Peittelin epävarmuuttani hymyilemällä ylileveästi, jaarittelemalla, ottamalla valokuvia. Olin hieman väsynyt, ulkona satoi, sain flunssan. Vanhat tätini olivat herttaisempia kuin koskaan.
Äitini piti hartaan ja liikuttuneen puheen. Päivänsankari esiintyi kevyemmin ja varmemmin, erot paikallisissa traditioissa näkyivät: hän lausui yhden oman runonsa, sitten mitallisia humoreskeja ja faabeleita menneiltä ajoilta - runoilijoiden nimet olivat outoja - sekä Aune Kiviojan satiiris-monumentaalisia murrerunoja, jotka kertovat maaseudun muutoksesta.
Setäni paljasti, että perheen varsinainen runopoika oli ollut isäni, nuorena, kauan sitten. Jos olin kuullut asiasta aiemmin, se oli tuskin kiinnostanut. Nyt tieto yllätti. Itse olin nuorena kyynisempi ja estyneempi kuin nykyään. Taisin seurata pitkälti isääni. Kadehdin kyllä joidenkuiden herkkyyttä, intoa, ties mitä, mille ollut vaatimattomassa maailmassani sijaa.
Johan on kumma. Ei vain omasta vaan vanhempienikin kaapista näyttää löytyvän heikosti hyödynnettyjä verbaalisia taipumuksia. Myös perheemme jäsenten yllykkeet ja pidäkkeet näyttävät yhdensuuntaisilta: toisaalla into julistaa sanomansa maailmalle suorin, suurin ja vilpittömin sanoin ja toisaalla taipumus hävetä tätä. Lieneekö velipoika samaa mieltä?
Nähdäkseni tällaisen lapsenomaisuuden dilemman voi ylittää vain siten, että alkaa käyttää kieltä - sehän ei käytössä kulu - ja haastaa Jaakobin lailla painiin ne sanat, jotka häilyvät edessä kunnioitusta herättävinä.
Timo 11:53
