2.7.04
Seisauksen jälkeen 1
Kollektiivinen mökkijuhannus oli herttainen, mutta eilen Autumna lähti omille teilleen työrauhani tähden. Hän antoi minulle tehtäväksi saattaa alkuun ja valmiiksi asioita, joiden kanssa olen enemmän tuskaillut kuin työskennellyt. Sovimme, ettemme ole hetkeen yhteydessä toisiimme. En uskaltanut itse ehdottaa tällaista järjestelyä. Ratkaisu oli järkevä ja herättää suurta kunnioitusta. Hän todella välittää minusta. Asiallinen alku vuoden jälkimmäiselle puoliskolle.
Nyt on vuorossa päiväkirjamerkinnän kirjoittaminen. Koetan tehdä sen kuin ohimennen, jäämättä turhan pitkään miettimään erilaisia lähestymistapoja. Lähestymissuunta on tämä ja liike jatkuu ilmeisen satunnaiseen poistumissuuntaan.
Autumnan mielestä olen irti todellisuudesta. Hän sanoi, etteivät pääni sisällä liikkuvat asiat ole sen kummempia kuin toisten ihmisten päiden sisällä liikkuvat asiat. Hän pitää itseään vapaana ja radikaalina, mutta taidanpa minä melko sovinnaisen poroporvarillisen ulkokuoreni alla lyödä hänet tässä lajissa. Olen kasvanut ja osoittautunut annettuihin todellisuuksiin kehnosti sopeutuvaksi. Suosin omia maailmoitani, ja pitämällä yhteyttä estetisteihin ja idealisteihin, kuten ruumismin vastustajiin, pystyn kohtuullisesti ylläpitämään haihattelevaisuuttani. Iloonen ja irti maasta meinaan olla aina. En haluaisi ajatella mahdollisia aikaansaannoksia ja ansioita muina kuin pyyteettömän etsinnän sivutuotteina.
Juuri nyt, tässä tilanteessa olen iloisempi, innokkaampi, päättäväisempi, huolettomampi, keskittymiskykyisempi kuin aikoihin. Miksi ihmeessä? Tunne siitä, että minusta välitetään, ei riitä motiiviksi. Kenties onnistun mieltämään tilanteen leikiksi: Autumna huijasi minut leikkimään ja saamaan asioita aikaan sen varjolla. Osa tunteista on sovitusti jätetty varastoon, odottamaan. Olen näin ikään kuin saanut lupaa elämänkoulusta. Pelkään "tositilanteita", ja näytän tarvitsevani vapauden ja itseluottamuksen takeeksi jonkinlaista taustalla häilyvää äitihahmoa. Oma äitini on jo liian etäällä nykytilanteestani. Autumna tuli nerokkaasti käyttäneeksi hyväksi (omakseen ja minun) lapsenomaisuuttani: tunnen nyt olevani vastuussa nimenomaan hänelle, ja koen, että voin luottaa hänen hyväntahtoisuuteensa. Tämä on aivan olennaista. Toinen, epärealistinen vaihtoehto olisi koko maailman hyväntahtoisuus. Hyvänä tukena on paras naispuolinen ystäväni, jonka näkökulma on hieman toinen, kilpaileva, mutta joka siten pystyy erinomaisesti täydentämään hyväntahtoisen naishahmon dekastroivaa vaikutusta.
Tässä kohtaa kirjoittaja uhkaa mennä sanattomaksi.
Suunnitteleeko joku vielä blogitapaamista Tampereelle tai muualle? Olen ollut viime aikoina tavallistakin pahemmin irti verkkotodellisuudesta.
Timo 14:37
