Saatteeksi viikonlopulle
Kasvokkain keskustelemista ei voita mikään. Kun puhun, ajatukseni liike ei lakkaa. Olen laiska kirjoittaja, ja pysähtelyt, joita kirjoittamishistoriani on täynnä, eivät näytä suurimmaksi osaksi antaneen mitään.
Keskustelin tiistai-iltana aina viisaan Matiaksen kanssa pitkään ja laveasti. Saan palata keskustelun aiheisiin monta kertaa, jos katson ne kirjallisen käsittelyn väärteiksi. Ja katsonhan.
Otin melkein puheeksi tamperelaisten bloggaajaystäviemme levittämät ongelmat. Ruodintaamme ei ehtinyt Tommin uusin, ei tosin yllättävä, idea metodisesta alemmuudentunnosta, mutta siihen lienee mahdollisuus palata viikonloppuna (olikos Tommi tulossa tännepäin?), jos kiinnostusta riittää.
Tuollainen idea herättää minussa spontaania kiinnostusta, mutta olen aika skeptinen. On siinä toki luja epistemologinen ydin: on erittäin perusteltua pitää omaa tietämystään ja taitamustaan radikaalisti puutteellisena, on hyvä tietää ettei tiedä. Mutta tarvitaanko siihen alemmuudentuntoa. Synnintuntokin kuulostaa viisaammalta.
Alemmuudentunto ilmenee suhteessa toisiin ihmisiin. Se on yksilön kokema tunne, yleensä sosiaalisesti eristävä. Mitkä metodi siitä voisi tulla? Joku tämän päivän ernopaasilinna voisi kirjailijankammiostaan julistaa käytävänsä tuollaista metodia, ja ehkä kyse ei olekaan lopulta mistään muusta -- kenties Tommin viittaus yliopistomaailmaan oli tarkoitettu huumoriksi.
Luin vasta nyt Tommin mietteen Matin kommenttipalstalta: "Metodinen alemmuudentunto on samaa etiikalle kuin metodinen epäily oli aikanaan epistemologialle." Etiikasta on siis kyse ja kartesiolaisesta metodista. Tämä on erinomaisen valaisevaa.
Ilmeisesti tarkoituksella Tommi välttää puhumasta jostain mikä kuulostaa hyveeltä ja josta voisimme käyttää sellaisia positiivisesti latautuneita ilmaisuja kuin rohkeus ja nöyryyskin. Tällöinhän vaarana on ainainen vajoaminen juuri siihen itsetyytyväisyyteen, joka halutaan eliminoida. Analogia synnintuntoon toimii tässä! Tommipommimainen ratkaisu onkin tarjota metodi varmuuden vuoksi mahdollisimman rumassa kääreessä, oikeastaan niin, että ruman kääreen käytöstä tulee itse metodin olennainen osa: se on eräänlainen "kyynikon koan", joka viestii halveksunnasta sovinnaisia reaktioita ja viime kädessä mys luonnollista kieltä kohtaan, kuten tässä (Ihmissuhteet-blogin kommenttipalstalla): "Tottakai abortti on murha. Vitsi on vain siinä, ettei murha ole aina huono asia."
Alemmuudentunto-projektin suurin ongelma lienee sellainen ilmeisesti puolittain tahallinen käsitesekaannus, jossa itse kullekin tuttu arkinen alemmuudentunto, jota on toisinaan vaikea erottaa ylemmyydentunnosta ja joka de facto on aika ikävä sosiaalisten ongelmien syy ja seuraus, saa yllättäen kylkeensä jonkin kummallisen intellektuaalisen pönkän.
Olen tässä koettanut perustella, miksi minun on erittäin vaikea vakuuttua "metodisen alemmuudentunnon" rehellisyydestä. Etiikassa radikaalin epäilyksen täytyisi kai olla puolueetonta. Epäluuloisuus, halveksunta, ylemmyyden- ja alemmuudentunnot -- mitä apua näistä voisi olla? Oma huonommuus on kiintoisa lähtöoletus, mutta en vielä ole nähnyt sitä käytettävän rakentavalla tavalla. Psyykemme rakenne tekee projektista todennäköisesti liian vaikean. Jos haluamme pohtia, onko parempi keskustella inhimillisten heikkouksien ohi kuin läpi, joudumme joka tapauksessa koettamaan edellistä tietä. Filosofoinnin perusmotivaation ei tarvitse olla tätä kummempi.
Mutta mä miksi näitä mietin? Taidan olla turhan altis tietynlaisille vaikutteille. Pyrin itsekin siihen, että alttiuteni kehittyisi silkasta heikkoudesta joksikin metodin tapaiseksi...
Toisten halullisten sielujen väliset ja sisäiset riidat, joita usein hämäävästi nimitetään ristiriidoiksi (ikään kuin niistä voisi päätyä mihin tahansa), tarttuvat tähän kirjoittajaan kuin takiaiset, nopeammin kuin ehdin puristella pois. Eikä näin takkuista tapausta kehtaa viedä mihinkään, etenkään kun tuo selvittämisen halu näyttää olevan niin kova. Puhun usein liikaa, kuten alun perusteella arvasittekin.
Hiiri kissalle räätälinä -faabeli tulee taas mieleen: En suoralta kädeltä usko falsumeihin enkä siten ihan mihin tahansa, heh heh, mutta synteesin saatan luvata. Vaan eipä tullut synteesiä...
Väittelyn kehittäminen sitä vastoin olisi paikallaan, eikös vain? Mutta ei siitäkään tule mitään ilman kunnioitusta ja luottamusta, noita tuollaisia lattean kuuloisia asioita...
Kasvokkain keskustelemista ei voita mikään.
Timo 13:30
