14.9.04
Yöterapiaa
Niin, mitä lupasinkaan? Näin illalla mielessä pyörii yhä ajatuksia ulospääsyä tai raukeamista etsien, arvottomia mutta ylpeitä kuten ajatukset tapaavat olla. Voin kirjata silkasta velvollisuudentunnosta. Puhuin koko illan. Ajatuksia siis on, eikä edes inhota: ei mitään freudilaista anaalista häpeää, vaan ihan kevyt olo, kun voi vain sanoa ja.
Metodinen alemmuudentunto, siitä pitäisi vielä puhua. Tuon vitsin kaikkia ironisia tasoja ei jaksa siilata, ja samalla kyse on ainakin toiveen tasolla täysin totisesta asiasta. Puhdasta irrationalismia siis, arveli Mikko, vaikka kelpuuttikin ilmaisun orjamoraalin määritelmäksi. Moiset perverssit retoriset eleet näyttävät rehoittavan siellä, missä persoonan kiinnostavuus rakentuu ja elää henkilökohtaisista kaunoista ja yrityksistä hallita niitä. Tapasin muuten Tommin rouvineen lauantaina. Pois se meistä, että olisimme niin nyrpeitä olleet kuin autiolla kadulla vastaan astellut Lipponen.
Tommi selitti tekstinsä päämotivoijaksi ajan, jonka hän vietti Tampereella tiiviissä, epätoivoisen kunnianhimoisessa ja todellisuudessa irtautuneessa opiskelijayhteisössä. Oma taustani on hieman samanlainen: kun koetin opiskella intensiivisesti arkkitehtuuria, oli lama ja A-osasto oli melko lailla eristyksissä muusta maailmasta. Olin itse tietämätön ja alemmuudentuntoinen, lapsenomaisesti yhtä aikaa uhmakas (en suostunut jäljittelemään) ja takertuva -- siten täydellisesti pienen piirin kummallisuuksien heiteltävissä. Tommi tuskin oli yhtä kehittymätön, ja ehkä juuri siksi hän yhä jatkaa lähipiirinsä purkamista yrittäen nostaa siihen ja itseensä kohdistaman kritiikin irti alkuperäisestä kontekstistaan, yleiselle tasolle. Minusta vähän hätäisesti.
Timo 01:24
