Auktoriteetin kaipuuta
Pitkästä aikaa huomaan olevani aidosti kiinnostunut hankkimaan tietoa jostain asiasta. Aihepiiri on vieläpä sellaisen, jota olen tottunut pitämään tylsänä ja tyhjänpäiväisenä: kehityspsykologia ja kasvatus.
Aikuisuuden ideaa aikani mietiskeltyäni huomasin vihdoin, että Aloitusmaiseman hahmottaja Maija Tuomaala edustaa Blogistanissa eräänlaista aiheen asiantuntemusta. Ensivaikutelma hänen ALMA-metodistaan, joka edustaa filosofisesti innoittunutta aikuiskasvatusta, iski jonnekin alavatsaan:
Sivuilla on "minätoimintaa" ja muita väljiksi ketjuiksi järjestäytyneitä psykosanoja, jotka saavat minut lukijana tuntemaan itseni pieneksi ja suojautumaan manipulaatioyritykseltä. Saattaa olla, että meihin miehiin tehoaa ainoastaan sellainen itsekasvatusmetodi, jossa joudumme valitsemaan nöyryyttävän itsekastraation ja oman elämän vakavasti ottamisen välillä. Uhmakkuuden sallimalle näennäisautonomialle ei jää tilaa.
Ammattikasvattajathan ne aikuisen malleja vaalivat ja soveltavat - tyypillisesti erilaisiin erityisryhmiin, joihin akateeminen opiskelija- ja sekatyöläisjoukko ei nähdäkseni kuulu. Sen aikuistumisesta on toistaiseksi huolissaan lähinnä Raimo Sailas hengenheimolaisineen. Siinä koko korkea-asteen kasvatuspolitiikka?
Kulutettu väki ei viitsi kaivata myönteisiä auktoriteetteja. Korkean tason asiantuntemus henkilöityy usein vaikeisiin persoonallisuuksiin, eikä henkilöllä tällöin kuitenkaan ole niin suurta väliä. Kielteisetkin auktoriteetit on helppo pitää kyynäränmitan päässä. Tämä kaikki kehittää suhteellisuudentajua mutta myös kyynistää. Kuulostaa kliseiseltä, mutta voi silti olla totta.
Janne Kivivuori väittää kirjassaan Paha tieto, että suomalainen sivistyneistö tarjoaa yhä rahvaalle kasvattavaa sepitettä intressittömän tieteellisen tiedon sijaan. Kun todistaa, miten luonnonraikkaissa paketeissa tieteen auktoriteettia kaupitellaan (sanokoon mitä tahtoo, Ilkka Kokkarinenkin haluaa olla - ja ilmeisesti myös onnistuu olemaan joillekuille - moraalinen esikuva), niin pakostakin tulee ajatelleeksi, että humanistiauktoriteetit ovat itse asiassa aivan liian heikkoja ja harvassa. Olkinukkien sijalle tarvitsemme kunnon akateemisia isähahmoja, uusia jiieesalomaita. Ja tietenkin kekkosia, paljon kekkosia.
Auktoriteettia tulee ikävä, kun näkee miten täysi-ikäiset käyttävät aikuisuus-käsitettä koulukiusaamisen välineenä
ja nimittelevät toisiaan lapsiksi. Huomatkaa, miten itsekin tässä syyllistyn samaan. Tässä on kyse "aikuinen"- ja "lapsi"-kategorioiden eräänlaisesta sadomasokistisesta tulkinnasta - ja siis tapainturmeluksesta aivan siitä riippumatta, miten asiat ennen olivat (tosiaikuisuushan lienee kollektiivisessa kokemuksessamme jäänyt sotasukupolven yksinoikeudeksi). Sovinnaisuuksien ulkopuolella puhe lapsista ja aikuisista on kyynistä peliä, johon sotkeutuvat niin moralistit kuin amoralistitkin. Tässä ei oikein kehtaisi huolestua lasten puolesta, kuulostaa nimittäin tekopyhältä - mutta koettakaa silti, hyvät ihmiset, jotenkin pitää huoli, ettette anna tämän kulttuurin vahingoittaa niitä, jotka ovat oikeasti lapsia.
Julkisuudessamme aikuisimpina esittäytyvät auktoriteetit ovat yhtäällä viihteellisesti räksyttäviä kukkopoikia - jyrkilehtoloita ja lokalaitisia - ja toisaalla koppavia tätejä ikään katsomatta. Näillä on vastineensa blogimaailmassakin: kaunaiset ja provosoivat kirjoittajat ovat luetumpia ja ilmeisesti myös vaikutusvaltaisempia kuin tasapainoiset ja jämäkät. Aggressiivisiin, epäkypsiin ja vastuuttomiin mielipidevaikuttajiin ei voi kohdistaa isäkapinaa: auktoriteetti itse, suuri päällikkö on kuollut, mutta hänen likaisen työn tekijänsä ovat jäljellä. Tämä se, hyvät ystävät, vasta taantumusta on.
Timo 23:48
