Psykomerkintä 1
On siinäkin narsismin ja omahyväisyyden laji: ajatella, että kaikki romahtaa, jos itse on jotain mieltä. Opin ilmeisest jo varhaisessa vaiheessa, että minä olen se, jonka kuuluu tarkkailla, ymmärtää ja luokitella, samaan aikaan kun toiset ottavat hämmentävästi kantaa, tahtovat eri asioita, etsivät etuaan epäkristillisesti. Itsessäni voin havaita lähinnä reaktioita, jonkinlaisia impulsseja, joita ei oikein hallitse. Ne vaativat kärsivällistä tarkkailua ja työstämistä. Tiedän, että lapsena saatoin viivytellä suolen tyhjentämistä viikon verran. Ehkäpä Freud tiesi mistä puhui.
Erilaiset kannanotot häiritsevät minua yhä enemmän ja enemmän. Se ei juuri helpota, että olen jossain määrin oppinut tulkitsemaan lukemaani poliittisesti. Eniten kiusaa tieto siitä, että useimmat lukevat lehtiä, ehkä muutakin, juuri tuolla tavoin.
Asettuminen tiedon puolelle mielipiteitä vastaan on jos ei muuta niin kiltin koulupojan filosofiaa, sellaisen, johon uskotaan mutta jolta ei jolta ei odoteta osallistumista. Varsin viattomana selvisinkin koulusta. Toivoin, että jokin tiedonala veisi minut mennessään, mutta yksikään ei saanut kiinni pientä universalistia. Luonnollisestikaan en löytänyt mistään sellaista todellisuuden osaa, joka tyydyttäisi minut silkalla todellisuudellaan
ja joka kelpaisi kaiken mitaksi. Moni kuitenkin tarvitsee juuri tuollaisen tietofetissin saavuttaakseen jotain ja kyetäkseen pitkän aikavälin tavoitteelliseen toimintaan.
Minä olen pikemminkin nostalgikko, joka mieltää olleensa aluksi kaiken saastan
(ja epäilyksen!) yläpuolella. Olin kiireisten mutta suojelevien keski-ikäisten vanhempien kasvattama pikku prinssi, voimaton, yksinäinen, ihmispelon lamauttama lapsi, joka hallitsi maailmaansa täydellisyys- ja itseriittoisuusfantasioillaan sekä pikkuvanhuudellaan. Kaikenlainen röyhkeys ja tiedon sotkeutuminen mielipiteeseen loukkaa suoraan tätä lasta. Pohjalaiseen ylpeyteen yhdistyvän pientalonpoikaisen vaatimattomuuden ja yksin uskosta -opin vaikuttamana onnistuin kehittämään toimimisesta tabun. Elämäni tarkoitukseksi muodostui päämäärätön jaarittelu, kunnianhimo asettui itsekritiikin palvelukseen. Kahleet kiinnitettiin ja ovi lukittiin: systeemi toimii siten, että mielenliikkeeni jauhavat kaiken ulosmenevän tarkoituksettomaksi, eriytymättömäksi massaksi, siis paskaksi, joka täydellistää vangin nöyryytyksen. On vaikea ottaa mistään vastuuta, kun tuntuu, ettei ole muuta annettavaa. Siksi paras vastaus kysymykseen, mikä on tämän palstan tarkoitus, on, että blogi on minulle (t)ulostuslääke. On kerta kaikkiaan pakko katsoa, mitä olen syönyt!
Olin nuorena kaino konservatiivi ja se tuntuisi yhä turvallisimmalta, mutta kiltin lapsen hyvä tahto ei ole estänyt minua pettymästä syvästi niin auktoriteetteihin kuin itseenikin auktoriteettien näkökulmasta.
Vaikka kuinka kunnioitan todellisuusperiaatetta, olen hieman vapautuneena ajautunut runoilijamaiseksi hetken lapseksi. Halu valloittaa uusia merkityksiä lienee kytköksissä pariutumiseen ja heikkenee iän myötä, kun taas pitkäjänteisyys vaatii kiinnittymistä nimettävissä oleviin merkityksen kantajiin, kuten tietofetisseihin ja jonkinlaisiin laskettaviin resursseihin, joiden voi odottaa karttuvan. Minä olen koettanut pitkään olla mukana muodon vuoksi, puoliksi salaten itseltäni ja toisilta sen, että resurssissa on minusta korvikkeen maku.
Jatkuu.
Timo 11:16
