17.11.04
Psykomerkintä 2
Suloinen masennus, ihana taantumus, kun saa olla sairas. Tarvitsisin lisää tätä, ajattelin.
Mintun tuntuma aivan tavalliseen flunssaan on, että älykkyysosamäärä laskee 30 pistettä. Jos näin on, olen varmasti saanut suuren osan takaisin, ja jotenkin tuntuu siltä, etten tekisi tällä yli jäävällä älyllä mitään. Se on silkkaa hukkakapasiteettia, jota käytän, kuten monet muutkin, turhan informaation imppaamiseen, lehtien ja blogien lukemiseen.
Asiapaperin, oppikirjan tai sanomalehden äärellä silmiään hierova ihminen katsoo tai ainakin toivoo olevansa järkevä ja kiinni empiriassa. Sairaana saatoin unohtaa nämä anglosaksiset päiväunet ja uppoutua oikeaan yöhön: luin mm. eurooppalaista kulttuurifilosofiaa ja Jyrki Pellistä.
Pian olen taas liian hereillä, liian varuillani, huolten kalvama. Tauti on mennyt, mitä nyt? Onko kirjoittamisesta kiinnekohdaksi?
Palaan taaksepäin. Kuumeen kohotessa tasaisesti tajunta supistuu hiljalleen ja hallitusti. Ajatus kiertää pientä ympyrää hieroen varovasti muistin patinoitunutta pintaa, kunnes se alkaa heijastella, syksyn kiiltävä kilpi, josta voi nahdä itsensä. Pysähtynyt, kokoava valo: toiset, jotka ovat kalareissulla pohjoisessa, varmaan kokevat jotain samaa kuin minä, joka en ole mennyt päänuppia kauemmaksi. Ja minulla taitaa olla mukavampaa. Niin regressiivinen tila kuin tuollainen onkin, vähän yksinkertaisen oloinen ja mykkä, on todella miellyttävää tuntea, että omaa sielua on vielä jäljellä. Voi keskittyä siihen, millaista on olla minä. Sivumennen sanoen minusta on pitkään tuntunut siltä, että tämä keskittyminen onnistuu toisilta paljon helpommin kuin minulta.
Millaista siis on olla minä?
Jatkuu.
Timo 03:04
