Psykomerkintä 3: radikaali narsismi 1
Millaista on olla minä? Palaan tähän kysymykseen myöhemmin, mutta ennen kuin yritän päästä syvemmälle, totean, että toistaiseksi minulla menee sen verran hyvin, että pystyn jossain määrin vapautumaan vertailusta toisiin ja saatan unohtaa esimerkiksi sellaiset pelottavat sanat kuin "ihmisarvoinen elämä". Liian moni meistä on huutolaisen asemassa ja se on liian kammottavaa. Näen itseni vetämässä peittoa pääni yli kuin jossain sarjakuvassa - tosielämässä peitot ovat lyhyitä eivätkä suojaa peloilta. Uni riittää suojakseni.
Ulkomaailma ei sovi minulle, mutta kun kuitenkin joudun olemaan enemmän tai vähemmän tekemisissä sen kanssa, minun on vähitellen opittava puolustamaan niin itseäni kuin toisiakin. Sitä varten tarvitsen omanarvontunnon, jollaista sivumennen sanoen ainakaan puolustusvoimat eivät opeta: asevelvollisen arvo riippuu täysin isänmaallisuudesta eli siitä, kuinka suuri kunnia oikeastaan on, että oma henki kelpaa uhrattavaksi maan puolesta. Ainakaan alokas- ja aliupseerikoulutuksessa ei kokemukseni mukaan erityisesti panosteta isänmaallisen hengen nostattamiseen; sellainen lienee naisia ja lapsia varten, tuota kaikkein puolustettavinta elämänpiiriä varten, josta vieraantumisen huippukohta asepalvelus monelle on. Myimme munamme valtiolle, kuten komppanianpäällikkömme sotilasvalan merkityksen muotoili. Sellainen on diili, mitä sitä kaunistelemaan.
Lahdin palvelukseen aavistuksen nyreänä ja itseäni säälien mutta silti nöyränä. Nuorukaiselle kuolla kuuluu, ajattelin. Kun tulin takaisin, koin itseni pikemminkin poisheitettäväksi kuin hyödylliseksi, mutta en tuntenut kärsineeni vääryyttä, koska en ollut rohjennut odottaa mitään muuta kuin että pärjään suunnilleen siinä missä muutkin. Alkuperäisen nyreyden aihe ainakin oli ohi 330 aamun myötä.
Ilta-Sanomien "Lukijan äänen" suuressa asevelvollisuuskeskustelussa, jonka Ihmissuhteet-blogin nimimerkki Henry toi tietoisuuteeni, on nimimerkki Susanna on esittänyt painokkaasti (esim viesteissä nro 439 ja 518), että asepalvelus on initiaatioriitti, jonka tarkoitus on suomalaisen miehen nujertaminen. Susannan intellektuaalinen ase on anglosaksinen liberaali individualismi, ja hän artikuloi kantansa hyvin, vaikka keskustelupalstalla käydyn taiston jalous kärsiikin siitä, etteivät osapuolet esiinny omilla nimillään. Jos minulla olisi asiaa tuohon tai johonkin muuhun kyseisen foorumin keskusteluun, leikkisin mielelläni sankaria ja käyttäisin nimimerkkiä Timo Salo, joka on hyvinkin tavallinen suomalaisen miehen nimi.
Vaikka kaikella on historia, niin pelkään, että yksilö joutuu (psykologisesti, ei välttämättä poliittisesti) ojasta allikkoon, jos hän tietyssä historiallisessa tilanteessa joutuu hirttämään itsearvostuksensa johonkin tiettyyn poliittiseen traditioon. Psykologisointi ja biologisointi ovat myös huonoja vaihtoehtoja. Itsellenikin yllätyksekseni olen alkannut kannattaa jonkinlaista
radikaalia narsismia, jonka selittäminen ei tässä vaiheessa ole aivan lastenleikkiä. Käsite on epäluonteva, myönnän sen, mutta idea on aivan alustava. Sana "narsismi"
provosoi ja herättää vääriä mutta havainnollisia mielikuvia, joiden pois juuriminen on eräs tapa toteuttaa radikalisaatio. Ainakaan kyse ei ole individualismista tavanomaisessa mielessä, eikä tarkoitukseni ei ole etsiä oikeutusta minkäänlaiselle antisosiaaliselle käyttäytymiselle, ellei kirjoittamista katsota sellaiseksi. Kaipaan pikemminkin inhimillisen ymmärryksen esi- ja jälkisosiaalisuutta, puheenaiheita, jotka lipeävät konteksteista, konventioista ja sopimuksista, mutta ovat silti jaettavissa ja mielekkäitä. Tahdon vakuuttua noiden alueiden olemassaolosta. Mietin, mitä voi sanoa siitä, mitä voi sanoa, kun ei enää tiedä tai välitä mistä puhutaan. Kyse on itse asiassa vapaan julkaisemisen perusteista: radikaali narsismi on jonkinlainen bloggaamisen origo, se positio, kuuma puuro, jota kaikki kiertävät, toiset kauempaa, toiset lähempää ja jota monet pelkäävät.
Jatkoa seuraa.
Timo 01:57
