3.12.04
Monologiikkaa
Edellistä edeltävä merkintä olisi voinut borgesilaisen tekokielen sijaan alkaa sanalla "kumotti". Tommi haluaa poistaa kirjoituksistaan ensin nimet ja sitten pronominit. Pyrkiikö hän subjektien hävittämiseen ja sitä kautta jonkinlaiseen akonseptuaaliseen alkukokemukseen, josta Pauli Pylkön mukaan suomen kielen passiivirakenteet kertovat? Kieliopillinen subjekti ainakin on indoeurooppalaista hapatusta, miksei sitten koko ruumismi - kuten myös sana "ruumismi": eikö nimittäin olekin niin, että "-ismiin" liittyy kiinteästi kuvitelma "-isteistä", tässä tapauksessa siis ruumisteista, jotka ovat jotenkin vastuussa kyseisestä ilmiöstä, ainakin omalla kohdallaan. Ismismikin on ruumismia. Tarvittaisiin parempi sana.
Asiasta seuraavaan. Mistä se tunne tulee, se, että tuntee itsensä tyhmäksi, ja miten siitä pääsee eroon? Nimittäin kun koetan puhua digitallentimeen, suustani tulee vain ajatuksetonta jaarittelua. Illuusioista riisuttua ihmisen puhetta, kauheaa. Näin koen. Muuan teräväkielinen "runotyttö" nimittää minua monologistiksi, mutta nähtävästi yksinpuhelu sanan varsinaisessa merkityksessä ei ole normaalia käyttäytymistä tällaisellekaan luonnonoikulle. Samainen nuori nainen kirjoitti, että ihmiset ovat minulle kielellisiä pumpattavia barbaroita. Ilkeästi sanottu, mutta varsin totta. Minun pitäisi kuitenkin voida purkautua jonnekin, jotta en häiritsisi toisia ääneenajattelullani. Tästä syystä toivoinkin, että nauhuri ajaisi saman asian kuin oikea kuulija, mutta runotytön vertauksesta voi jo päätellä, ettei aja. Sanottavaa olisi, mutta nauhuri ei stimuloi. Mielikuvitus jotenkin jähmettyy heti, kun kuulen oman ääneni kaikuvan päänulkoisessa tyhjyydessä. Osasyy on ehkä taustalla väijyvä masennus. Play-nappulasta lähtee kello käyntiin. Keskipäivän demoni istuutuu viereen ja esittää laskelmiaan, joiden mukaan minulla ei yksinkertaisesti ole aikaa tehdä mitään: olen pakotettu vain katsomaan mitä tapahtuu eli odottamaan kuolemaa. Vain puhuminen tuntuu auttavan - se tuntuu periaatteessa helpommalta ja kevyemmältä kuin muu toiminta. Kun ei hampaita yhteen puristamalla synny mitään, niin kai on yksinkertaisesti järkevää antaa periksi ja avata suunsa? Voisin puhua loputtomiin, mutta kuulijan puuttuessa turhautumisen tunne uhkaa kasaantua nopeasti. Täytynee vain harjoitella.
Yhtä kaikki, äänitin kokeeksi yhden audioblog-merkinnän, eikä se tuntunut kovin pahalta, kun kerran saatoin kuvitella viestille yleisön. Äänite on aika pitkä, melkein kahdensanminuuttinen ja pakkaamattomana yli seitsenmegainen, enkä tietenkään ehdi mielestäni sanoa siinä oikeastaan mitään. Mieleni tekisi esittää yhden- jos toisenkinlaisia itsekriittisiä kommentteja, mutta mitäpä niillä tekee, jos en edes edes julkaise jaaritustani. Welho-kotisivullani saattaisi olla tiedostolle riittävästi tilaa, mutta salasanani ja käyttäjätunnukseni ovat kadoksissa, mistä asiaintilasta voin syyttää vain itseäni. Masentaapi. Pystyisikö joku ystävällinen lukija tarjoamaan yksinäiselle blogimonologille kodin? Sittenpähän yhdessä nähtäisiin, tai kuultaisiin, kannattaako tuota linjaa edes kokeilla.
Timo 20:07
