15.2.05
Eiköhän kohtsillään se pähkäily taas ala
Jospa siis kirjoittaisi ajattelematta? Edistääkö se todella kirjoittamista, että kuvittelee menettäneensä puhekyvyn. Tämä oli (ja on) se hieno menetelmä, josta intoilin viime viikolla. Kyseessä on siis yritys pakottaa sisäinen monologi kirjalliseen muotoon. Mutta onko sisäinen puhe itse, sanojen makustelu ja kuvitellut keskustelutilanteet, hyvän kirjoittamisen este vai perusta? Käytännön harjoitukset sen näyttävät. Huomaan, että tarvitsen niitä varten tämänkertaista kevyemmän aiheen (itse ehdotan aiheeksi subjektia).
Eikö tällaisen menetelmän tarve kerro jostain syvemmästä ongelmasta, ennen kaikkea keskittymiskyvyn puutteesta? Se erityinen pulma, johon yritän konsteineni pureutua, on aivostoni rangaistus- ja palkkiojärjestelmän taipumus käsitellä pelkkiä toimintojen mentaalisia representaatioita ja pallotella niitä edestakaisin mahtavan hallintakoneiston sisällä.
Mietin juuri aimo tovin "aloitekyvyn" monisyisen problematiikan hyödyntämistä tässä merkinnässä, enkä päässyt puusta pitkään.
Eikö ole ihmeellistä, että rattoisassa seurassa pystyn ilmaisemaan itseäni melkein kuin näitä neurooseja ei olisikaan.
Timo 22:12
