Haaveilusta ja kommunikaatiosta
Kehotus, jonka esitin lukijoille edellisessä merkinnässäni, liittyy henkilökohtaisesti aivan keskeiseen kysymykseen: Minne minä työntäisin tämän monologismini? Blogin pitäminen ei ole toistaiseksi tarjonnut vapautusta, sillä olen sensuroinut itseäni, pitänyt mölyt mahassani ja tämän seurauksena kärsinyt henkisestä ummetuksesta.Tahtoisin kuitenkin sanojeni säilyvän. Rakastun pieniinkin ideoihini. En halua pakata niitä mustaan säkkiin ja kantaa psykoterapeutin vastaanotolle.
Kun runotyttö nimittää minua monologistiksi ja sanoo, ettei tunne ihmistä, joka leijuisi kauempana maan pinnasta kuin minä, lienee syytä jonkinlaiseen huoleen, huoleen, jonka on parasta olla jotain muuta kuin hätäilyä ja kulmat kurtussa kulkemista. Minä pysyn oudosti jotenkin huolettomana, vaikka olisin kuinka ahdistunut ja monenlaisten päähänpinttymien riivaama. Tämä johtunee siitä, etten jollain tapaa ole juurikaan tekemisissä asioiden ja ihmisten itsensä vaan ensisijaisesti näiden mielikuvitusedustusten kanssa. Ei ihme, että olen valittanut mielikuvituksen puutteesta, kun kuvittelukyky on jatkuvasti puolustuskäytössä. (Voisin tässä vaiheessa kertoa äärimmäisen yksinkertaisesta kirjoitusharjoitusideasta, jonka keksin tänä aamuna, mutta säästän tuon myöhemmäksi.)
Se, mikä toisille on vain kiinnostavaa kieli- ym. peliä, on toisille totista totta. Pelkästään tämän ilmiön tutkimisesta muodostuisi lähes (ja tämä "lähes" voi olla turhaa varovaisuutta) kaikenkattava filosofinen ja humanistis-yhteiskuntatieteellinen ohjelma.
Elämäni on yksinpuhelua. Kaikki alkaa siitä ja päätyy siihen. Dialogin tehtäväksi jää sen stimulointi. Itse monologin tehtävä on simulointi. Onko sen ulkopuolella mitään? Rakkaus kai murtaisi rajoja, mutta fantasian muurit ovat vankat ja olen oppinut suuntaamaan "toden" rakkauteni tavoittamattomiin kohteisiin. Olen yksityishenkilö Don Quijote, haarniskani sisällä vallitsee privaatti keskiaika. Aivan, olen kuin kuka tahansa yksinäinen teini, vaikka olen yksinäinen ainostaan mielenlaadultani.
Olen efektiivisesti pitänyt itseäni nerona.
Asuttamani maailma on kuvitetu maailma, ihmisyhteisö eritoten. Pyrin tietenkin realismiin. Olen sisäistänyt paljon järkipuhetta - tulematta järkiini. Pitkään oletin, että tieteiden, erityisesti kovien, kunnioittaminen takaa, että siteeni todellisuuteen säilyy riittävän vahvana. Paskan marjat.
Laura sanoo, ettei minuun saa kontaktia ja etten kommunikoi. Niin, mitä minä teen: jatkan hänen ajatustaan. Kommunikoin vain itseni kanssa myös pyrkiessäni ymmärtämään mitä toinen sanoo.
Toisaalta kun ajattelen ääneen yhdessä jonkun sellaisen ihmisen kanssa, joka suhtautuu keskusteluun samalla tavoin kuin minä, en raaski ajatella, että kommunikoisin puutteellisesti. Vaikka kyse olisi jaetusta narsismista, niin kommunikaatio eli jakaminen toteutuu silti. Miksi ei toteutuisi?
Sen, joka haluaa kommunikoida kanssani, on oltava valmis ottamaan sanani vastaan ja käyttämään niitä omassa monologissaan. Muuten jään vaille yhteyttä.
Timo 11:57
