10.3.05
Epälukumies
Kadehdin ihmisiä, jotka lukevat paljon. Luen itse viiteryhmiini verrattuna vähän.
Näin toissa yönä unen, jossa Klaus Bremer (!) irvaili minulle väittäen, että luen liikaa. Vastustelin. Mukana oli myös edesmennyt isäni, joka esitti, että luen suhteellisen vähän mutta että muistan kaiken. En tietenkään, koetin selittää: minulla ei ole muuta salaisuutta kuin että tulen ajatelleeksi, tehneeksi päätelmiä ja arvauksia. Olin sen verran ärsyyntynyt, että annoin itselleni luvan kehuskella älylläni.
Tahtoisin tähdentää, että kaikki mahdollisesti ilmentämäni "syvällisyys" on vain sekoitus tavanomaista triviatietoa, yleisiä abstrakteja käsitteitä, välttävää itsereflektiota ja sosiaalista havainnointia sekä, ehkä tärkeimpänä, improvisointikykyä ja -halua, jonka toteuttaminen yksin tietokoneen ääressä on suoraan sanoen kohtuuttoman vaikeaa, koska joudun ajattelemaan itse, itseni kautta, omakohtaisesti. Kirjoista tai muista valmiista ja kokonaisista kulttuurituotteista en osaa ajatella juuri mitään. Tarvitsen siemenen, joka spontaanisti ponnahtaa eteeni. Harkintavalta tappaa kaiken sanomisen riemun.
Äiti kertoo usein isänsä pitäneen lukemista laiskuuteen kasvattavana. Töitä piti tehdä. Oppikouluaikana vuokraemäntä ei sallinut lukea lampun valossa, sillä sähköä piti säästää. Öljylamppuakaan ei saanut käyttää, koska se savuttaa. En ole varma, muistanko koko surkesan tarinan oikein, mutta en ole myöskään varma, välittäisinkö kuulla äitini kertovan sitä.
Ymmärtääkseni äitini on tuntenut kunnioitusta ja alemmuuttakin "lukeneita" kohtaan, mutta on kai onnistunut herättämään minussa tarinoillaan syyllisyyttä. Hän on ensimmäisenä epäilemässä, että luen liikaa. En lue, sillä kynnys on korkea ja vain noussut iän myötä. Jäljelle on jäänyt lähinnä lukemisinnon ydin, käsillä olevan materiaalin spontaani, utelias selailu. Tässä tehtävässä Päivän pamaus on korvannut sanomalehden.
Äidilläni on myös taipumus pelätä, että lukeminen heikentää näköä, etenkin jos valoa on vähän tai asento väärä. Jos paperilta lukeminen ei vie näköä, niin kuvaruudun tuijottaminen tekee sen. On totta, etten näe aivan yhtä tarkasti kuin nuorempana (ja mitä minä sillä näölläni tein - ulkonäöstäkin olisi ollut enemmän hyötyä), mutta kykenen yhä hyvässä valossa lukemaan pienehköä pränttiä parin metrin päästä. Kirkkaiden kohteiden kohdalla ilmenee jonkinlaista hajataittoa, enkä tiedä, kannattaisiko ja voisikokaan sitä korjata laseilla.
Timo 12:00
