14.3.05
Miten tämä hämärä tulkitaan kieroudeksi?
Turha kuvitella, että totuuden voi säästää muistelmiin.
Kävin eilen iltapäivällä pakkasessa. Kadulla kaivoin taskustani vihon ja kirjoitin seuraavat mielessäni pyörineet lauseet:
Onko meillä varaa totuudellisuuteen?
Pitääkö odottaa etumaksua?
Olin liikuttunut: valmis allekirjoittamaan kokemukseni auktoriteetilla sen, mitä kirjoitan, valmis sielujen liikekannallepanoon...
Minulla oli tiukka musta villakangastakki, samettihousut ja tumput. Kevättalven aurinko paistoi vastaan. Miten tyypillistä! Ymmärsin yhtäkkiä, miltä näytän: runoilijaksi aikova tai muuten vain pehmeän haaveellinen taiteilijasielu tässä havannoi ympäristöään. On ilmiasuja, jotka vain tietää tyypillisiksi, vaikka ei osaa esittää esimerkkiä.
Keksin uuden maksiimin: On uskallettava olla tyypillinen. Kohtuullinen, tietoinen ja vapaaehtoinen tyypillisyys tuottaa iloa sekä kehittää tyyli- ja suhteellisuudentajua. Mitenkään keskeinen tämä maksiimi ei ole: onpahan vain eräs "varjottomuuden" korollaareista.
On uskallettava edustaa jotain, oli se miten naurettavaa tahansa. En halua olla kuin isäni. Isäni oli näkymätön lapsi, kohtuullisen tyypillinen kai. Hänestä minun täytyy puhuakin nyt, kun viimein pystyn. Olen perinyt isältäni kaiken: kynttilän ja vakan, leiviskän ja maan, jonka rajojen ulkopuolella saattoi liikkua vain isäni itse, näkymättömyytensä ansiosta. Muistan miten naurettava ja eksynyt olin, kun koetin kuvitella, että hänen kuolemansa on tehnyt minusta vihdoin miehen: katselin kuvaani junan ikkunasta, enkä ihan kyennyt vakuuttamaan itseäni.
Olen etsinyt totuutta ilman edustuksia, riippuvuuksia ja liikutuksia. En ole tiennyt, olenko jättämässä jälkiä vai siivoamassa niitä. Olen kerännyt valtavat kasat hyödytöntä ja vaikeasti jäljitettävää valheellisuutta. Olen oppinut käyttämään näkymätöntä mustetta. Näkyviin on jäänyt vain muutama turvallisen irrallinen, mielellään itseensä viittaava miete.
Timo 18:30
