12.5.05
Blogistanin puolustusteollisuuden ylpeys, osa 1
Oho, puhuvatko ihmiset Tommista liikaa? Minusta kaikki ovat hirvittävän hiljaisia ja salailevia. Toki kyse voi olla myös ero niissä piireissä, joissa liikumme.
- Veloena Matin kommenttipalstalla.
Kun olin nuhainen ja irti verkosta enkä juuri jaksanut kirjoittaakaan, luin arkistoistani Perkolan Tommin vanhoja, vuosien 2002 ja 2003 merkintöjä, joita hän ei ole valitettavasti julkaissut uudelleen kokonaisina. On hienoa ja epätavallista, että joku, kuten Tommi, jaksaa asettaa arkipuheelle ankaria teoreettisia vaatimuksia - vaikka pitkälti tästä syystä olisikin lähes kaikkeen älylliseen elämään hyvin tyytymätön, hukuttaisi oman eläytymisensä ironiaan ja latelisi kanssaihmisille arrogantteja ja ajoittain omaperäisiä syytöksiä.
Mitä siitä muuten tulisikaan, jos tuollainen käyttäytyminen olisi tavallista? Meissä jokaisessa kai asuu pieni kyyninen konservatiivi, joka hihkuu mielihyvästä saadessaan soveltaa kategorista imperatiivia tällaisen kysymyksen muodossa. Ei kai vähiten Tommissa, joka välillä näyttää puhuvan sisäisen tyranninsa äänellä ja välillä vastustavan tätä ääntä erittäin urheasti ja jämäkästi. Kirjoittajana hän henkilöi sekä kuriyhteiskunnan dilemmaa että kategoristen järkiperiaatteiden toteuttamisvaikeuksia. Se on hyvin opettavaista, mutta tarkemman opin saamiseksi täytyisi mennä asteittain yksityiskohtiin, mitä keinoa sankarimme itse koettaa välttää. Hän kertoo pitävänsä kirjallisuudesta, jossa kaikki yksityiskohtien ja suurten linjojen väliin jäävä puristuu pois:
Rupesin taas pitkästä aikaa lukemaan Pentti Haanpään juttuja. Joskus kun saan ajatukseni selviksi, voin yrittää kirjoittaa tänne miksi mielestäni Pena on paras. Ehkä syy miksi jutut minua niin viehättävät on se, että Haanpää tarkkailee kirjoituksissaan maailmaa joko hyvin läheltä hieman ranskalaisen uuden romaanin tyyliin tai sitten hyvin kaukaa sukupolvien, vuosisatojen tai geologisten kausien vinkkelistä. Hän laajentaa näitä kahta kunnes ne puristavat lyttyyn sosiaalisen tason, jossa elää aatteiden, tunne-elämän ongelmien ja kuvitelmien kaltainen mentaalinen jäte.
Merkintä on kirjoitettu 28. maaliskuuta 2003, eikä sitä löydy web-arkistosta. (Mainos: ilman Spotlightia en ehkä olisi jaksanut etsiä tätä uudelleen.)
Tommin teksteissä paistaa ulkoavaruuden jyrkkä valo. Iloinen päivänpaiste lankeaa mutkattomasti mustalta taivaalta ja varjot ovat kuin pohjattomia rotkoja. Valossa paljastuu kuitenkin hirveä jäteongelma, ennenkuulumaton intellektuaalinen jäteongelma. Mutanttirottien laumat luikkivat varjoihin. Jollain tavoin tämä on herooista. Mutta mietin, millä tavoin Tommi on valmis asemoimaan itsensä sosiologian kentälle. Sitähän hän koettaa opiskella. Jääkö hän katselemaan sivusta, peläten tahrautuvansa mentaaliseen jätteeseen?
Minäkin olen välttänyt käsieni likaamista ja sen vuoksi kierrellyt yhteiskunta- ja ihmistieteitä menemättä ikinä mukaan. Samasta syytä en ole halunnut myöskään toimittajaksi: En halua puuttua vieraiden ihmisten asioihin. Koen itsekin esimerkiksi kyselytutkimukset tunkeilevina. "Mind your own business", sanotaan valtakielellä, mutta en ole koskaan kuvitellut, etteikö liike-elämässä vasta puututtaisikin vieraitten ihmisten asioihin. Millaisia ammatteja jää oikeastaan jäljelle?
Pidän blogia vastatakseni itse niistä asioista, joihin toiset voivat puuttua - en saadakseni huomiota, vaan varautuakseni ja tottuakseni uhkaavaan huomioon sekä päästäkseni vieraudesta ja muukalaisuudesta tuttuuteen. Samalla joudun ehkä uhraamaan tietämisen kannalta välttämättömän etäisyyden. Sääli antiruumisti-Tommia: pidän häntä ystävänä, en vieraana!
Sankarimme, miksi ei. Tommi on jonkinlainen kirjallinen elämänmuoto, hahmo romaanissa, jota jotkut varmasti pitäisivät vanhanaikaisena mutta jollaista maassamme ei silti osata luoda. Toivoisin osaavani, mutta uskon, että sankari tekee sen itse. Tommin tuotoksissa on aivan omanlaisensa tunnelma ja tietty taattu lauseen laatu. Mies on blogimaailman omaperäisin esseisti.
Timo 21:30
