4.6.05
Hapuilua hämärässä
Olen hävennyt kirjoittamista niin kauan kuin muistan. Häpeä sai minut menemään itseeni, kirjoittamaan itsestäni - ja vielä yleisluontoisesti. Erittäin epäilyttävää ja outoa. Tunsin joutuvani tilanteeseen, jossa kaikesta sanomastani saattaa paljastua jotain, mitä en itsekään haluaisi tietää.
Tämän häpeän kääntäminen huumoriksi ei kannata. Standup-koomikot ovat tunnetusti sekopäitä, jotka kuolevat nuorina. Kuten runoilijat.
Minä halusin ilman muuta olla järkevä ja melkein onnistuinkin.
Häpeä vihjaa aina lihan heikkouteen, siksi sen mainitseminenkin saa sisäisen petomme kuolaamaan. Julkisilla paikoilla ei esiinnytä alasti, se on selvä, mutta alastomuuden raja on harvoin selvä. Sensuuri ei olisi sensuuria, ellei se toimisi aina jollain tasolla mielivaltaisesti. Yritän tässä puhua sensuurista, joka vaikuttaa ihmisten mielissä ja arkisissa vallankäyttötavoissa, kuten siinä, mistä ja miten nettipäiväkirjassa on sopivaa puhua.
Meillä on tiettyjä nyrkkisääntöjä, mutta kenen naamaan nyrkki lopulta osuu?
Jos huolemme kohdistuisi aina vain siihen, mistä hurskastelijat muistuttavat, niin kirjoittaminen olisi ongelmatonta.
Mutta minua huolestuttaa nimenomaan se, että ihmiset tahtovat kirjoittaa triviaalisti - ikään kuin heillä ei olisikaan muuta paljastettavaa kuin seksielämä.
"Kaikkea mitä sanotte, voidaan käyttää teitä vastaan" olisi hauska motto, jos päättäisin ryhtyä uhmakkaammaksi. En välittäisi kuitenkaan tukea vainoharhaisia asenteita edes leikin päiten.
Timo 14:15
