6.7.05
Aivotonta metallurgiaa ja keskivaikeaa autismia, osa 2: metallin sietämätön keveys
Palatessani konsertista (jalan halki Kallion) mietin, onko metallin totuus ja rautainen ydin sittenkin kaiken voittava banaalius ja harmittomuus. Ennakkoluuloni vahvistuvat eikä mitään analysoitavaa ei jää jäljelle: metalli on silkkaa nihilismiä. Tämä johtopäätös on hätiköity ja perustuu tietenkin liiaksi siihen, että nykykuosiinsa elvytetty Black Sabbath on rihkamametallia, leppoisan museaalinen nostalgiapumppu, joka tarjoaa yleisölle kimaran tuttuja hittejä ja jota kannattajat näyttävät vakaasti diggaavan typerimmistä mahdollisista syistä, mukaan lukien minä, sikäli kuin jaksoin innostua - ja camp-asenne on yksi näistä typerimmistä syistä. Vain todella kirkasotsainen tai taikauskoinen henkilö voi kokea nyky-Sabbathin jotenkin kuohuttavana. Toisaalta nuoresta ja elämänhaluisesta näkökulmasta kauheinta nihilismiä on juuri keveys, harmittomuus ja loputon kaupallinen hyödynnettävyys: siispä uudet metallisukupolvet yrittävät edelleen löytää jotain aidosti negatiivista negatiivisuutta. Kuinka moni polvi onkaan vaipuva samaan malliin? Huhheijakkaa.
Mainitun lämmittelybandin lämmittelijänä oli brasilialaisyhtye, joka esitti kaipaamaani monenkirjavaa metallia: perusmättöön oli kudottu näytteiksi sambarytmejä ja vierailipa eräässä kappaleessa reggae-artistikin pasuunoineen.Touhussa ei tainnut olla yhtään enempää ideaa kuin omassa kaipailussani, jota edustaa seuraava metallijalkahuumorin värisuorakäyrä: blue metal, joka vaalii blues-juuriaan; green metal tai environ metal; yellow metal eli "heavy medal", joka sanoo bling bling; red metal...
Timo 02:40
