Etäkirjoitusta taas
Päätin testata, kuinka paljon osaan kirjoittaa yhden illan aikana. Koe alkoi kello 17. 45.
Oloni on jännittynyt. En näe ruutua. Tapailen kännykkää. Se on vasemmalla (tämä tuskin kiinnostaa teitä kuten ei varmaan tämäkään huomautus). Käsipuhelimeen on talletettu muistiinpano elilisillalta. Se kuuluu seuraavasti: Teosta on turha kunnioittaa ennen kuin se on valmis. Hyvä ohje, vaikka itse sanonkin. Kaikkki tuotettu materiaali vie johonkin suuntaan. "Ihminen, jolla ei ole motivaatioristiriitoja, ei ole tekijä vaan teos", sanoi Jantunen joskus. Tekijä elää niin kauan kuin ristiriitansa, ja niin kauan kuin tekijä elää, on toivoa myös teoksen syntymästä.
Päädyin eilen Juttutupaan, jonne tuli outo vanha tuttu arkkitehtiajoilta. Hän huomautti maalatusta palohälyttimestä ja väärinpäin asetetuista pöytäliinoista (huoneen pöytäliinoista kaksi oli oikein ja loput väärinpäin: mies piirsi liinojen sijoittelusta yksinkertaisen kaavion), eikä onnistunut vaikuttamaan enää yhtä arvoitukselliselta kuin aikoinaan, kun sosiaalinen kömpelyys ja vieraantuminen yhdisti meitä. En enää viihdy hajamielisen professorin roolissa yhtä hyvn kuin nuorena; kaveri taas on ilmeisine Asperger-piirteineen jäänyt maailmaan, joka ei vaikuta minusta enää niinkään kiehtovalta kuin pieneltä. Olen etsinyt toisten ihmisten omista maailmoista turvallisuutta (olen peesannut eksentrikkoja, kuten eilen kirjoitin): turvallisuutta ja ihmiskasvoista älyllistä haastetta. Omaperäinen tyyppi nimittäin alkaa ajatella minussa; tasapainoinen keskivertohenkilö jää hämäräksi, tai on jäänyt tähän saakka. Tuntuisi oudolta oppia innoittumaan keskinkertaisuudesta, vaikka eihän se tarkoita, että itse tarvitsee olla...
"Keskinkertaisuus" on, kuten tiedämme, ikivanha haukkumasana, pullollaan arroganssia, elitismiä ja romanttista nerokulttia. Eilen liikuin ensimmäistä kertaa käymälöitsijän kanssa Kalliossa. Krunikassa näkyi agitaattoreita ratikkapysäkillä. Hämeentiellä Sven tervehti sporasta käsin vanhaa ystäväänsä, joka lienee jonkinlainen 2000-luvun dandy. Kävimme Kolan sohvalla pitkän keskustelun, jossa viljelimme keskinkertaisuuden käsitettä korostaen sen yhtymäkohtia sosiaaliseen sopeutumiseen ja realistiseen elämännäkemykseen. Jos keskustelumme ylitti keskinkertaisuuden, niin se teki varmasti sen juuri suuruudenhulluudessaan ja ylimielisyydessään, joista aloin tinkiä turhaan heti tajutessani, että meitä kuunneltiin. En pystynyt enää ajattelemaan kirkkaasti.
Keskustelimme siitä, että pahimpia ovat ne keskinkertaisuudet, jotka rupeavat kannattamaan jotain ylevämielistä ja idealistista täysin tietoisina omasta keskinkertaisuudestaan. Nimittäin keskinkertaisuuden kaikkein luonteenomaisin piirre on juuri tämä tietoisuus omasta asemasta. Näin Sven esitti, ja toivoisin hänen myös kirjoittavan asiasta - minä olen blogikirjoittajana turhan keskinkertainen.
Ihanteellisten päämäärien nimissä toimiva keskinkertaisuus tuottaa Neuvostoliittoja, hän totesi. Kun muistelen keskusteluamme taaksepäin, löydän letkautukseni, jonka ympärille koko ajatustenvaihto kiertyi: pahinta, mitä todelliselle taiteelliselle lahjakkuudelle voi tapahtua, on joutuminen Steiner-kouluun. Ajattelimme tässä erästä bloggaajatoveria, joka on tehnyt mielenosoituksellisesta itsetukahduttamisesta vastentahtoista taidetta.
Käymäloitsijä kääntää kaiken, siis käytännöllisesti katsoen kaiken, esteettisen transsendentalismin ja pragmaattisen poroporvarillisuuden väliseksi vastakkainasetteluksi. Keskiössä on nainen: nainen intohimon kohteena, ei äitinä, ja tällaisen naisen harvinaisuus.
Mutta mikä pitää yllä tällaista oikeaoppisen romanttista vakaumusta? Moisessa ylemmyydentunnossa on väistämättä jotain metodista.
Suomalainen arkipäiväisyyden ja illuusiottomuuden kultti saa selityksensä Juttarin terassilla: "Pohjanmaalla ei ole ilotaloja." Jos olisi, illuusiottomuuden illuusio ei kestäisi Svenin metafysiikan mukaan. Onhan kai Pohjanmaallakin kaikkea hämärää, mutta se on sitten todella maan alla, piilossa. Jos jossain talossa huhutaan asuvan huonon naisen, kunnon miehet eivät näyttäydy talon läheisyydessä. Veli ei mene tapaamaan siskoaan, joka sattuu asumaan väärässä paikassa. Tällaisen jutun on maanmainio tätini kertonut isästäni, ja kehtaan kertoa sen nyt teille.
Suomesta tulevat hyssyttelyn maailmanmestarit, ja hyvin ovat asiat sujuneet; ihmiset käyttäytyneet kiltisti. Omissa oloissaan ovat pärjänneet, vaikka olot ovat muuttuneet nopeastikin. Emme me fatalisteja ole, mutta eiköhän hyssyttelyllä selviä kuolemastakin. Sivulliset saksalaiset ja luontojaan apaattiset amerikkalaiset löytävät Suomesta paljon ystäviä. Kristityt japanilaiset varmaan myös.
Olemme taas loppuillassa. Asiakas huomauttaa tarjoilijalle väärinpäin asetetusta pöytäliinasta, näyttää todisteet.
- Häiritseekö se teitä?
- Ei, toteaa huomauttaja huvittuneena, hymyillen reaktion keskinkertaisuudelle.
Nyt pidän ruokatauon. Kun olen saanut tämän pätkän stilisoiduksi ja lisäillyt pari jälkikätistä juttua, kello on jo...
Timo 20:13
