29.7.05
Silmälappujen ilosta silmälapuitta
Ruuduttomuus näyttää jouhevoittavan kerrontaa, mutta kirjoitusvirheitä vilisee kuin öttiäisiä syvimmässä etelässä. Hintansa kaikella, mutta sanaisen rakennustyön keskeyttäminen sen vuoksi, että ilmaisua oitää mukaa välillä hioa, se vastaa kalliiksi on tullut. Kun en näe, mitä olen saanut aikaan, voin keskittyä siihen, mitä aion seuraavaksi sanoa. Tässä ruudun ääressä oikean ilmaisun löytäminen tuottaa monesti tuskaa: alan silmin nähden polkea paikallani tai ainakin raapia hiuksiani, kirjoittaa pari sanaa ja pyyhkiä, kirjoittaa ja pyyhkiä... Tuskastumiseni tarttuu mahdollisiin paikallaolijoihin, syntyy tiuskinaa. On parempi ilmaista ajatuksensa jotenkin kuin ei mitenkään. Jos rykäisy sisältää riittävästi vihjeitä (tukisanalistat ja ranskalaiset viivat ovat yhtä tyhjän kanssa), se on helppo korvata kelvollisemmalla sitten, kun sanomisen tarve on kerran tyydytetty.
Se, kun korjailuneuroosin kourissa unohtaa, mitä ja miksi ylipäänsä oli kirjoittamassa, olisi todella kauheaa, ellei tähän ikään mennessä olisi jo tottunut vaivaansa.
Timo 10:53
