Kitukasvuinen sielu
Elokuvassa Being There (Tervetuloa, Mr. Chance) Peter Sellers esittää yksinkertaista ja mistään tietämätöntä puutarhuria, jonka yksinkertaisia tarhurinlausuntoja pidetään yleisesti viisaina ja syvällisinä. Koska kyseessä on kaunis satu, kiltistä ukkelista tehdään siinä Yhdysvaltain presidentti, sikäli kuin muistini ei petä. Tosivalloissa asiat ovat hieman toisin: liittovaltion nykyiseksi keulakuvaksi päätyneen miehen ilmeisimpiin ansioihin kuuluu, ettei kukaan voi vakavissaan epäillä häntä Viisauden rakastajaksi.
Mainitun elokuvan koominen peruserhetyshän perustuu siihen, että puutarha- ja maanviljelysvertauskuvien viljely on eräs kulttuurikansojen perustavimmista perinteistä. Itse sana kulttuuri tarkoittaa viljelyä. On vaikea sanoa, miksi tuo tematiikka saa tällaisen järkiperäisyyttä edellyttävän modernin subjektinkin kaipaamaan itselleen sellaisia kulttuurisen ojentautumisen syväjuuria, joilla ei nykyisen tietointensiivisen tuotannon puitteissa pitäisi olla mitään virkaa.
Koetin eilen testata sieluani vanhan kotipihani kurjia istutuksia vasten. Turhauduin ja ahdistuin. Enkä tarkkaan tiedä, miksi. Kaikki ovat kuulleet mielisairaaloiden puutarhoista. Kenties puutarhanhoito ei ole terapeuttista pelkästään jollain yksinkertaisen rakentavalla tavalla, vaan jollain paljon rajummalla ja paljastavammalla. Lapio kädessä ja kasvien hiljaisessa seurassa en voi paeta hulluuteni perustavimpia ominaispiirteitä.
Sain eilen aikaan yhden vaatimattoman merkinnän, jossa en harrastanut tarhurikieltä [eipäs kun harrastinpa sittenkin: näin äkkiä muistini petti tai näin nopeasti osasin unohtaa], mutta Veloena kirjoitti siihen seuraavan muodoltaan yksinkertaisen kommentin, jossa kuitenkin riittää tulkitsemista:
Ensin käännetään, sitten kitketään, sitten kylvetään tai istutetaan, sitten kitketään ja kitketään ja kitketään.Mutta pelkällä kitkemisellä ei satoa tule. Eikä puutarhanhoitokaan ole niin tärkeää.
Kirjoitatko merkinnät jonnekin muualle ja siirrät ne sitten vain?
Jos kysymys olisi vain puutarhanhoidosta, minä vastustelisin: enhän minä kitke; en pidä kitkemisestä - itse asiassa säälin urheita rikkaruohoja, joiden joukkoon sitä paitsi aika ajoin eksyy mielenkiintoisia, itselleni tuntemattomia lajeja. Ei, minä haluan puutarhan, joka kerran perustettuna kasvaa ja kehittyy luonnonmukaisesti, ilman intrusiivisia hoitotoimenpiteitä. Olisi vain tunnettava alkuehdot... Sivumennen sanoen halveksin kesäkukkia: ne edustavat valheellista koreilua - ja naisellista häilyvyyttä, kenties. Olen aina halunnut olla luoja, joka lepää löydettyään ratkaisun luomisen ongelmaan, enkä mikään sisyfosmainen ylläpitäjä. Tahdon nähdä kiveni sammaloituvan kauniisti. Mutta ennen sitä...
Juuri tämä ankara luonnollisuuden ja luontevuuden vaatimus tekee tekstinkin luomisesta niin tuskallista. En ole oppinut käyttämään hyväkseni teennäisiksi enkä epäintuitiivisiksi mieltämiäni ilmaisuja, ja vain hyvin pieni osa keksimistäni ilmaisuista täyttää ajatusprosessin myötä jatkuvasti tarkentuvat spontaanin oikeaan osuvuuden kriteerit. Kyllä, kyllä minä kitken ja kitken, sillä a man of words and not of deeds is like a garden full of weeds, kuten vanhassa t-paidassani lukee, ja näin ollen tekstin luonnollinen kasvuvaihe tahtoo jäädä valitettavan lyhyeksi. Tekojen miehet taistelevat maailmassa; sanat taistelevat sanojen miehessä. Mielialani ehtii laskea, kiinnostuksenkohteeni ja näkökulmani vaihtua - hyvin harvat ajatuksistani osoittautuvat niin elinkelpoisiksi, että niiden kasvukyky kestää kaikki havainnot ja muutokset. Mutta kenties iän myötä kestävät ideat voittavat eloonjäämiskamppailussa alaa kestämättömiltä ja saavat hataran persoonani vähitellen lujittumaan toimintakykyiseksi. Siihen asti...
Nuori nainen käytävän toisella puolella opiskelee hepreaa. Miten paljon toiminnallisempaa ja rohkeampaa tuo onkaan! Suuri kansanjoukko seurasi minua junaan: jostain syystä näillä kaikilla oli tänään tarve päästä etelään.
Mutta mitä uskaltaisin sanoa itse puutarhatuskasta. Paikka on vanha rivitaloasuntomme, jossa veljeni asuu nykyään, kun äitimme muutti pienempään. Aika on syyskuun loppu, päivä, jonka pimettyä syksyinen tähtitaivas yllättää jalankulkijan. Pahaa hallayötä, joka vahingoittaisi vaatimattomia istutuksiani, ei silti taida tulla.
Sykähdyin samasta näkymästä jo lapsena. Tähti siellä, tähti täällä, tuttuja, samoja mutta silti jotenkin toisin ilmeneviä - näkökyvyssänikin on sanomista, pientä kyllä, mutta taivaan tuijottajalla on perfektionistin katse. Entä nuo neljä tähteä, joihin en muista kiinnittäneeni huomiota, eräänlainen "deltasiipinen" asterismi: Herkuleen tähdistöönköhän nuo kuuluvat vai Käärmeenkantajanko epämääräiseen alueeseen? (Katson tähtikartasta: Kilpi, vielä viime vuosisadallakin Sobieskin kilpenä tunnettu - sellaisena todellakin suurenmoinen luku puolalaisen suuruudenhulluuden historiaa. Se se taisi olla.)
Keväiseen tähtitaivaaseen tutustuin vasta hieman vanhempana. Esimerkiksi ensihavaintoni Orionin tähdistöstä sijoittuu varhaiseen syksyaamuun, jolloin näkyvissä oli sen kirkkaista tähdistä vain kaksi, Betelgeuze ja Bellatrix, jotka kuuluvat ns. pohjoiseen tähtitaivaaseen siinä missä loput eteläiseen: tietosanakirjan tähtikartan perusteella Orion vaikutti kiehtovalta, mutta koska tähtikartoissa käytetty polaariprojektio jakaa ekvatoriaaliset alueet kahtia eri pallonpuoliskoille ja muutenkin vääristää niiden muotoa, Orionin kokonaishahmo säilytti edelleen arvoituksellisuutensa.
Kiinnyin varhain luonnonprosesseihin. Mihin suomalainen pakenee arkitodellisuutta muualle kuin luontoon, etenkään sellainen, jolla ei ole aiempien ikäpolvien kokemusta kamppailusta luontoa vastaan. Olin tyypillinen ikäpolveni romantikko, jonka populaaritieteellisesti maalatussa maailmassa ihminen on vain häiriötekijä.
Valutin vettä rantahiekalle. Vesi muodosti deltan. Miten kaunista.
[Jatkuu...]
Timo 23:40
