Totuudellisuusperiaate
Tein torstaisessa merkinnässäni joitain luonnoksia totuuden ja todellisuuden ristiriidasta. Tämä on jatkoa. Avaan tässä aihepiirin, johon en ole perehtynyt nimeksikään ja josta sain eilen kuulla, että se on äärimmäisen vaikea. Rakastamani ja vihaamani filosofisen sotkun keskellä koen kuitenkin tämän kysymyksen jopa virkistävän helpoksi, eikä suhteellisuudentajua kannata mielestäni sotkea mukaan vielä tässä vaiheessa.
Tahtoisin kiinnittää huomionne (huomatkaa jostain ponnahtanut vanhahtavan kohtelias tyyli) eräänlaiseen "käännösongelmaan", joka syntyy kun haluamme kääntää "totuuden ja todellisuuden" tai "teorian ja käytännön" ristiriidan klassisen psykoanalyysin kielelle, esimerkiksi superegon ja egon ristiriidaksi. Freudilaisessa näytelmässä superego on se "roolihahmo", jonka tulisi penätä totuutta, hyvyyttä ja kauneutta, ja ego on se, jonka on selvittävä jokapäiväisessä elämässä. Toisaalta siinä missä aktiivinen ja vastuullinen subjekti on karkeasti yhtä kuin tämä käytännöllinen ego, superego on kasvatuksen tuloksena syntynyt esitietoinen rakenne. Kuulun niihin, joiden mielestä tällainen tapa jakaa transsendentaalinen subjekti kahtia on eettinen, esteettinen ja eksistentiaalinen skandaali.
Freudin yritys määritellä (mielen)terveys, "kyky tehdä työtä ja rakastaa", on muodostunut kansanviisaudeksi. Tähän määritelmään on tahdottu lisätä viittaus kykyyn surra ja kestää menetyksiä - tai hieman ylevämmin "kärsiä". "Tehdä työtä, rakastaa ja kärsiä" on vanha motto, jota on nähtävästi käyttänyt ainakin tirolilaispappi Johannes Natter vuonna 1891 ja sittemmin Jack Kerouac.
Voimme nähdä, että työ ja rakkaus liittävät yksilöt maailmaan ja toisiinsa. Molemmat toteuttavat todellisuusperiaatetta. Toisaalta niin rakkaus kuin työkin ovat käsitteinä vaikeasti määriteltäviä, ja niitä on vaikea nähdä yksiselitteisesti oikeuksina ja velvollisuuksina. Oikein hyvä näin.
Pelkään kuitenkin, että Freudille on tässä letkautuksessa tapahtunut lipsahdus: jotain olennaista on jäänyt pois. Klassisista ideaaleista hyvyys on selvästi läsnä työssä ja rakkaudessa ja kauneuteenkin sopii uskoa, mutta miten on totuuden laita? Erilaisia valheellisia "työn" ja "rakkauden" muotoja on liiankin helppo havaita ja kuvitella, ja psykoanalyytikkokin voi nähdä neuroosien alkuperän juuri niissä, mutta klassinen psykoanalyysi on päämäärissään tunnetusti pikemmin sopeuttava ja realistinen kuin emansipatorinen ja idealistinen, ja tämä painotus korostui etenkin psykoanalyysin rantauduttua Yhdysvaltoihin. (Tässä käsittelemilläni on eittämättä vahvat ja moninaiset kytkökset mannereurooppalaiseen psykonalyysia käsittelevään keskusteluun; valitettavasti yleissivistykseni - samoin kuin kielitaitoni - osoittaa tässä kelvottomuutensa, ja siksi toivonkin lukijoilta lisävihjeitä.)
Niinpä haluaisinkin täydentää klassista määritelmää omalla tavallani: mielenterveys on tehdä työtä, puhua totta ja rakastaa - vaikka tämä ei kuulostakaan kovin hyvältä saksaksi. Ihmisten kyvyttömyys puhua totta on rappioilmiö, jolla on sekä yksilöpsykologinen että kulttuurinen ulottuvuutensa. Yksilöllä on oltava mahdollisuus kehittyä toisaalta tiedoissaan ja toisaalta avoimuudessa ja rehellisyydessä. Se, että yksilö voi vilpittömästi tunnustaa uskomuksensa, vaikka uskomus olisikin epätosi, on jo alku.
Seuraa retorinen kysymys Slavoj Zizekin tyyliin: eikö juuri tämä Freudin lipsahdus paljasta psykoanalyysiin kätkeytyvän mahdollisuuden käyttää häikäilemättä hyväksi yksilön totuudenetsintää? Klassisessa psykoanalyyttisessa ihmiskuvassa tiedonhalun, kommunikaation ja itselmaisun asema on marginaalinen, vaikka koko analyyttinen käytäntö lepää sen varassa - eikö tässä ole esimerkki ideologisesta kaksoissidoksesta?
Yksilö, jonka maailmasuhdetta varjostaa tiedostamaton ahdistus, hakeutuu psykonalyysiin, koska haluaa avautua, toivoo puhuvansa totta ja uskoo lupauksiin totuuden vapauttavuudesta. Vastaavasti analyytikko luottaa tähän analysoitavan pyrkimykseen ja pyrkii vuorostaan siihen, että ainakin jonkinlainen pragmaattisesti riittävä "totuus" tulisi esiin analysoitavan torjunnan takaa. Doktriinina psykoanalyysi kuitenkin korostaa analysoitavan motiivien irrationaalisuutta. Sokraattiset kysymykset jätetään kysymättä. Analysoitavaa ei kaiketi juuri kannusteta tutkimaan ja kehittämään ihanteitaan. Superegoa, jonka tulkinta häilyy abstraktin minäideaalin ja sisäistetyn auktoriteetin välillä, ei puhutella vaan se jätetään tiedostamattomaan edustamaan ambivalenttia patriarkaalista auktoriteettia, mikä asetelmana vain vahvistaa tabujen tabuluonnetta. Ei ihme, että analyysi kestää kauan.
Tällaisena psykoanalyysi on tyypillinen teollisen ajan autoritaarinen oppi, joka ajaa filosofit, idealistit ja älyllisen integriteettinsä vaalijat maanpakoon, runoilijoista puhumattakaan. Pahimmillaan analyytikko on kuin moralistinen kriitikko, jota kiinnostaa teoksessa vain character development ja joka on kyllästynyt näkemään tarinassa muita arvoja. Analyysin jatkuessa loputtomiin hän riistää vastaanottohuoneen hämärässä analysoitavalta yksi kerrallaan kaikki ne sanat, joiden kautta tämä haluaisi kytkeytyä maailmaan.
(Suhtaudun siis psykoanalyysiin erittäin epä- ja ennakkoluuloisesti, vaikka kuvittelenkin edustavani sitä harvinaistuvaa ihmistyyppiä
jota varten klassinen psykoanalyysi on kehitetty. Ja minua kieltämättä inhottaisi maksaa siitä, että minua kuunnellaan.)
Timo 12:42
