Bastardisosiologisia perusasioita elokuun lokerosta
Kun saa mielensä tyhjäksi ilmeisistä nokkeluuksista ja sensaatioista, jäljellä on vain epämääräinen halu sanoa jotain - helposti säälittävältä vaikuttava halu sanoa jotain suoraa, jotain rehellistä, kiemurtelematonta, ehkä vähän tyhmääkin. En voi mitään sille, että tällaisesta, näin ilmaistusta, aikeesta tulee mieleeni yksinkertainen kansanmies ja vielä sellainen, joka ottaa stetsonin päästään, asettaa sen rintaansa vasten ja kumartaa kömpelösti. Me urbaanit ironikot tunnistamme helposti "sydämensivistykseen" liittyvän intohimon [itsepetoksen, kai tarkoitin], mutta ironinen asenne on itsepetosta yhtä lailla, täydellisimmillään varsin tietoista sellaista ja hyvin monimutkaista.
Miksi meistä tulee kielenkäyttäjinä muotinihilismien kimppuja, vaikka olemme kaiketi edelleen tajuissamme, omine aisteinemme ja perspektiiveinemme? Siksikö, ettemme voi elää kirjoittamalla runoja?
Miksi sanominen on niin vaikeaa? Siksikö, että suu on säkkiä myöten ja säkistä ojentuu suuhun tuhat ruokkivaa kättä?
Sanalla sanoen, meillä ei ole varaa naiiviuteen. Naiivius on jotain, mihin vain lapsella on varaa. Tämä on määritelmäehdotus. Jätän avoimeksi sen, onko naiivius tavoiteltavaa, tai runous tai tajuissaan oleminen. Naiivius on kuitenkin sitä, mistä on luovuttava silloin, kun sisältö on saatava kaupaksi. (Koetan näin salamyhkäisesti ja vaivihkaisesti propagoida määritelmääni, antaa sille välittää sitä tukevia intuitioita, mutta sukkeluus tai oivallukseen iloon vetoaminen on kuitenkin argumentaatiovirhe, oikeastaan eräs tavallisimpia argumentin korvikkeita: argumentum ad wit, saattaisi britti bastardisoida latinaansa. Lukija varokoon.)
Te olette varmaan jo kaikki käsi pystyssä huomauttaaksenne, että kaupalliset tarpeet ne vasta naiiviutta synnyttävätkin. Vitsi onkin siinä, että pääomaa on montaa sorttia. Bourdieu korosti tätä seikkaa, mutta puhe "henkisestä pääomasta" yms. on paljon vanhempaa - tässä olisikin kulttuurihistorioitsijalle hyvä pieni tutkimusaihe.
Yrityksenä tehdä taidetta Juhani Palmun taulut ovat naiiveja, mutta sikäli kuin taide on tehty myytäväksi, sitä kai tulee mitata samoin mittarein kuin muitakin tuotteita eli rahassa, eikä tässä ole mitään lapsellista. Keskisen linna on arkkitehtonisesti naiivi mutta tuskin kaupallisesti. Vastaavasti oikeilla taiteilijoilla on varaa siihen, etteivät he ymmärrä mitään raha-asioista - tai ainakin on ollut romanttisissa piireissä. Palmu tässä suhteessa on kiinnostava variantti: hänelle taiteen arvo todellistuu rahana ja taiteilijuus holtittomana tuhlailuna.
Edelleen vastaavasti "kognitiivisella eliitillä" on ollut varaa sosiaaliseen kömpelyyteen, mutta tämäkin etuoikeus on uhattuna, ainakin mikäli eräässä elokuisessa Hesarissa kirjoittanutta säveltäjä Eero Hämeenniemeä on uskominen. (Muistan, että joku mainitsi blogissaan kolumnin ja sen päivämäärän, mutta tähän hätään en löytänyt viitettä - siis auttakaa.) Etuoikeuksien jatkuva uhanalaisuus on modernin maailman peruspiirteitä. Edes meritokraatit eivät ole turvassa. Ainoaksi turvaksi voisi marksilais-machiavellistisesti katsoa pääomien kasautumisen ja eri pääomalajien keskinäiset kytkökset, jotka toteutuvat jo geenitasolla ja näkyvät tilastoissa positiivisina korrelaatioina. Rikkaat nousukkaat jäävät ehkä viimeisiksi romanttisiksi poikkeusyksilöiksi, eikä heissä ole mitään poikkeuksellista saati romanttista.
(Ette kai saaneet sellaista käsitystä, että Hämeenniemi olisi käyttänyt ilmaisua "kognitiivinen eliitti"?)
Elokuun Kuukausiliitteessä oli Otavan kirjamainos: lukijan silmille pöllähti iso kuva Jaakko Hämeen-Anttilasta ja pienempi hänen runoteoksestaan. Poissa olivat kulunutta fraasia käyttääkseni jo tavaramerkiksi muodostuneet silmälasit: uudet olivat matalat ja kehyksettömät. Stailauksen viesti lienee, että asiantuntijoilla on enemmän sananvaltaa kuin runoilijoilla, kun kirjan on myytävä itseään.
Mitä vähemmän ulkonäkövaatimuksia, sitä tuottavampi työ. Tämän säännön esitti (nyttemmin ansiokkaasti juustottunut) Tommipommi kesäisellä Helsingin-vierailullaan ja kärjisti edelleen: ihminen ei siis kaunistaudu muutoin kuin nollasummapelejä varten, ryhtyessään saalistamaan toisten tuottamia resursseja. Samaa on väitetty myös tunteista - että vain siivelläeläjät ja manipuloijat tarvitsevat niitä. Mutta kenties tunnetta on pidettävä vaihdon välineenä ja siten pääomalajina: jos sinulla on tunteita, sinulla on jo pesämuna, hyödynnä sitä!
Näin Tommi tulee kertoneeksi ikivanhaa misogyynista tarinaa uusin sanoin: kertomuksen luonnollinen konna on nainen, joka tarjoaa miehen työn hedelmien vastineeksi ohimenevää tai näennäistä onnea. Tommi on luokitellut varsin eksplisiittisesti myös moraalipuheen naisten kotkotukseksi, jonka funktiona on matriarkaalinen tunnevallankäyttö, toisin sanoen kiusaaminen. Luulen ymmärtäväni jotain tuon pelon juurista, mutta silti on huvittavaa kuvitella julkiateisti saarnaamaan, miten voisimme yhä elää miehisessä rationaalisuuden, empiirisyyden, myytittömyyden ja viattomuuden tilassa, ellei Eeva olisi tarjonnut omenaa ja aloittanut arvokeskustelua.
[edit. 18.44, 20.45, 22.05]
Timo 18:10
