2.10.05
Hormonit palauttivat uskon narraatioon!
Ilmiöitä ja päiviä, ilmi- ja sikiöitä. Niin minä mielelläni leikkisin kielelläni yöt päivät. Luottaisin, että lukija seuraisi, jos haluaisi, loitontuisi mistä haluaisi, lepäisi mistä pitäisi. Liukuväri, lukupiiri, lievennetty leikki, lavennettu, hiljainen tuli
ja meni. Pii pii piirileikki. Kuu laski, aurinko nousi; aurinko laski, kuu nousi. Kuu nousi, aurinko nousi; aurinko laski, kuu laski. Sinikäyrää syötiin kunnes solut sano seis.
Mutta mihin me oikeastaan tarvitsemme uusdadaistisia leikkejä, kun meillä on pop-journalismi ja artistihaastattelut, kuten vaikka tämä:
Do you fancy yourself a poet?
No-- not a poet. I'm more of a storyteller. I believe in the narrative structure of things. When I was homonally challeneged I was a poet. That's all been changed with medication.
[sic]
Näin siis lausui taiteilija, joka ei luonnollisesti vastaa lausuntonsa kirjoitusasusta senkään vertaa kuin sisällöstä. (Esimerkissä haastateltavana oli amerikkalainen laulaja-lauluntekijä Sufjan Stevens, joka on epäämättömällä lahjakkuudellaan ja varmaotteisuudellaan saanut kriitikot polvilleen, vaikka monia varmaan ärsyttää miehen itsetietoisen poskenpehmeä folkpop-soundi, josta tulee aika ajoin mieleen brittikaima Cat eli Yusuf Islam. Mainittakoon, että Sufjan kantaa alkuperäistä armenialaisnimeään ja on harras kristitty.)
Vastaus saattaa olla täysin vilpitön, mutta mitä enemmän ymmärrämme ja hallitsemme hormonitoimintaamme, sitä postmodernimpia meistä tulee, eikä meidän tarvitse edes vaivautua vinoilemaan... Tulinko taas keksineeni nihilismin? Sietämätön kuvitelma täyden informaation libidinaalisista markkinoista - prima facie vaikuttaisi siltä, että älyllinen elämä sellaisena kuin sen tunnemme tuskin kestäisi tuon kuvitelman toteutumista, mutta sikäli kuin tiedän, me emme tiedä vielä.
[edit. 17.55, 20.55]
Timo 17:07
