2.10.05
Koomisen ja traagisen aivoliito
Kun lihasäkki on mikä on, tuossa tiistaina hiukan kivulloisena mietin, pyyteisyydellä ja edustamisella on väistämättä rajansa. Puheavaruus, joka koostuu etujaan valvovien organismien ja organisaatioiden möläytyksistä, on tylsä ja näköalaton. Ja mitä enemmän ihminen on pelkkä pelaava ruumis, sitä surkuteltavampi hän on - ja sitä vähemmän hän muistuttaa tragedian kirjoittajaa. On toki mahdollista, että Sofokles kirjoitti tragedioita pelkästään voittaakseen palkintoja kilpailussa - tai henkensä pitimiksi. Tämä olisi koomista ja oivallista - juuri sitä kohtalon huijaamista, joka tragediassa ei onnistu.
Kuitenkin se, mikä tapahtuu traagisessa katharsiksessa sikäli kuin sen ymmärrän, siirtyminen yksityisesti kestämättömästä yhteisesti kannettuun, on kielen kaikkein suurenmoisin funktio. Kieli vapauttaa ihmisen hetkellisesti ruumiillisista intresseistään objektiiviseen ekstaasiin puhuvana subjektina. Kuka tahtoisi vastustaa tätä ajatusta?
Kenties huumoribloggaaja, tuo koomisen kenen tahansa eli das Manin, tämän piruista sitkeimmän, asianajaja, joka on valmis pitämään yllä pikkuporvarillisen pikkuparanoidia ilmapiiriä ihan huvin vuoksi. Puolustajana esiintyy suuruudenhulluudessaan ja epäkäytännöllisyydessään vähän naurettava hahmo, eksistenssifilosofisia päähänpinttymiä hautova runobloggaaja, joka haaveilee puhuvansa kuin traaginen kuka tahansa, yrittämättä kilpailla lukijan kanssa. Kummalla puolella sinä olet?
Timo 20:44
