10.1.06
Muistilapuilta 2: Ettäkö miltä kuul
Paljon olisi viimeistelemättä. Ikävää.
Ei kaikkea tarvitse kirjoittaa auki, jääkööt elliptisiksi, koetan ehdottaa itselleni, jolla on koko Saarikosken runous yksissä kansissa (on siinä sen tekstissä töyssy jos toinenkin, mutta miksi se kirjoitti noin vähän runoja, kun kumminkin kuulosti itseltään). Osaan toki imeä asennetta siitä ja vieroksua asiatekstiä.
Muija, ah se sisäinen, jaksaa heristää sormea: On teennäistä jättää kesken. Se osaa ihmetellä kädet puuskassa, kyljillä, lanteilla moista väsyneisyyttä, jossa siinäkin on jotain välittynyttä, väljähtänyttä viiskytlukulaisuutta, sellaista että jakkejäyhä lättähattu nojaa nortti suussa portinpieleen sanoo peräti hohhoijaa - mitään jaksa virkkaa. Virkata, muodostaa virkettä, tarkoittaa, selittää jotain vaikka vähät välittää.
Entä jos minä vain ajattelen niin tai näin? Kaipa niin, aika ajoin. Saanpa ainakin jotain Aikaan, myöhään vaikka ei kaikkea milloinkaan. Ja tässä kuten tuossakin vaiheessa on aina mukava havaita olevansa altis vaikutuksille, pelkille sanoille.
Kielelläpä voi tehdä mitä tahansa, kenenkään estämättä. Ulottuvaiset huulet mahdollistavat juomisen suoraan lähteestä.
Johan pahan kerran löpisin.
Timo 23:59
