11.1.06
Muistilapuilta 3: Kaunis ongelma
Koetan pitää erilaisia mahdollisuuksia auki pitempään kuin olisi järkevää.
Tämä on yksi helmasynneistäni.
Siitä on ehkä jo kaksi vuotta, kun kokeilin viimeksi pelata gota, peliä, jonka formaalinen ja aistimellinen täydellisyys ruokkii minussa pikemminkin matemaattis-esteettisen kontemplaation tarvetta kuin raakaa kilpailuviettiä. Aloittelijana hallitsen jotenkuten alkupelin, jossa kivien asetteluun liitty vielä varovaisia, vakiintumattomia mielikuvia, ja jossa voi ajatella oman moyon asettuvan rakenteilla olevan ketjun kummalle puolelle tahansa. Mutta pelin vääjäämättä edistyessa lupaukset on lunastettava ja suunnitelmat on konkretisoitava: haihattelun hinta lankeaa maksuun, kun alustavasti vallatut alueet alkavat hajota, yhtyä ja paaluttua vähitellen lopullisille paikoilleen. Strateginen kypsyys ja taktinen oveluus mitataan kivi kiveltä. Tämä vaihe on kuitenkin ohi yllättävän nopeasti: kun tilanne kahden harjaantuneen pelaajan välisessä pelissä näyttää aloittelijasta vielä avoimelta ja sekavalta, ovat pelaajat jo päässeet yksimielisyyteen voittajasta, ja pelin tiedetään päättyneen pisteen tai parin naurettavaan eroon - tai kuten Yhdysvaltain presidentinvaalien, toisen ehdokkaan täpärään voittoon yhdessä, korkeintaan kahdessa ratkaisevassa osavaltiossa.
Markku Jantunen valisti, että tesuji on kuin polkupyöräilyä: sitä ei opi kuin harjoittelemalla. Valitettavasti olen erittäin laiska harjoittelemaan mitään tieten tahtoen. Olen epäillyt, että jaksan jatkaa tätä kirjoitusharjoitustakin vain siksi, että minulla on teidät, hyvät lukijani, joille hihkua: "Katsokaa, ilman käsiä!" sitten kun olen päässyt sille tasolle.
Timo 17:25
