Suffering Fools Lightly
"Kirjoita ainakin yksi typeryys joka päivä." Olen melko vakavissani harkinnut tämän maksiimin noudattamista, ettei menisi lapsi pesuveden mukana. Mitä tämän käytännön noudattamisesta seuraisi? Lehtimiesurako urkenisi? Vai avartuisiko mieli? Uskollisen lukijan mieli?
Viime aikoina olen kirjoittanut turhan vähän, ja vähyys on jo vaikuttanut sen vähänkin tasoa laskevasti. Piirtänyt sitä vastoin olen, jopa saanut aikaan jotain pientä ja huomannut, ettei siihen kuole, kuten ei kirjoittamiseenkaan - vaikka ajoittain tietty vakavuus käy kimppuun, senlaadukas juustonaamaisuus (anteeksi), ettei tavallinen kirjoitus enää riitä; että täytyisi kirjoittaa vieraalla kielellä tai muulla tavoin pätevämmin ja muodollisemmin: että kaiken täytyisi olla vaikeaa, vaikeampaa.
Vaikeinta varmuuden vuoksi.
Elämme edelleen kuudennenkymmenennen leveyspiirin pohjoispuolella. Eivät esi-isämme kuolleet helpon elämän takia! Suomalainen kaivaa jokapäiväisen vaikeutensa vaikka kiven alta. Sivistyneessä maailmassa vaikeudet ovat liian lujassa.
Tiedän, eteenpäin olisi päästävä itse kunkin (minkä tietää mummo lumessakin, eikä pidä jäädä tuleen makaamaan, sillä muistakaa, että Jumala ei elätä laiskoja, kuten komppanianpäällikkömme aikanaan valisti), mutta tunnen vastustamatonta tarvetta jäädä kaivelemaan sitä, mitä olen joskus yrittänyt kirjoittaa. Sillä minua oikeastaan huimaa ja hirvittää katsoa eteenpäin, ei siksi, että mikään suoranaisesti pelottaisi vaan siksi, että mahdollisuudet ovat astumassa tietoisuuteen enkä ole ollenkaan varma, onko niille siellä tilaa; onko sisälläni alkuunkaan tarpeeksi siistiä? Ei koskaan valmiina, sanoi vastapartiolainen.
Enimpien aikeitteni jäänteet ovat menneisyydessä, sen sekavassa arkistossa, jota en kutenkaan nimittäisi ylivoimaiseksi, en enää, vaikka se kasvaa koko ajan. Jossain vaiheessa nimittäin tekniikan kehittymisnopeus ohittaa kehon rappeutumisnopeuden; täällä se vaihe on tänään. Siispä senkin uhalla, että tulen tuhlanneeksi paperia, aion tulostaa kaikki syksystä lähtien kertyneet tekstiluonnokseni yhtenä suurena pötkönä!
Katson sitten enkä huoli turhista.
Samaan aikaan kun asiat ovat kasautuneet, nuoruuteni kunnianhimoisimmat oppineisuushaaveet ovat vaihtuneet vaivihkaa kehkeytyneeseen mutta silti yllättävään seurallisuuteen. On miellyttävää ja innostavaa kutsua ihmisiä kylään: asunnon siivoamisessakin on mieltä, kun siellä voi punoa vuorovaikutusverkostoja. Kohtuullisen seuraelämän myötä oma huomionkipeys paljastuu sittenkin kohtuulliseksi, ja voi rauhassa keskittyä sosiaalisesti hyväksyttävämpiin asioihin. Monissa, jotka vaikuttavat infantiilin itsekeskeisiltä, on ainoastaan se vika, etteivät he ole päässeet mukaan. Yksinäisyys edellyttää kärsivällisyyttä, niin itsessä kuin toisessa, ja uskon vakaasti, että tämä kärsivällisyys on sekä oikein että palkitsevaa.
Timo 15:28
