9.4.06
di tri
Tahdon kertoa eräästä dilemmasta, joka on varmaan monille tuttu: mitä vahvempia ideoita ja suunnitelmia minulla on, sitä omituisemmalta ja hankalammalta onnistun vaikuttamaan. Oman tahdon vahvistumisen hintana olisi näin ollen sosiaalisen kehityksen taantuma. Näyttää nimittäin siltä, etten vieläkään ole oppinut sopeutumaan sosiaaliseen todellisuuteen muutoin kuin passiivisuuden kautta. Kun kerran aktivoidun, olen ulkona pelistä, kuvioista, kategorioista: osaan puhua ainoastaan siitä, mikä minua kiinnostaa, ja auta armias, jos todella keskityn johonkin!
Ehkä voin oppia vielä, mutta tälläkin on varmaan hintansa: dilemmasta tulee trilemma.
On hienoa olla oma-aloitteinen, mutta siihen liittyy kaikenlaisia riskejä, kuten se, ettei aloitteita ymmärretä alkuunkaan. Keskittymällä pelkästään toisten aloitteiden ymmärtämiseen voi parhaiten pitää huolta siitä, ettei kenenkään tarvitse tuntea itseään tyhmäksi - oman narrimaisuutensa huomaa tällöin vasta jälkikäteen, sikäli kuin huomaa.
Tyytyväisin lienee se, joka ei koskaan tajua elämänsä elämättömyyttä, vaikka onnellisuudesta on joillain tärkeilevillä filosofeilla toisenlaisiakin mielipiteitä.
Eräät ystäväni, jotka eivät ole niinkään miehiä, näyttävät toivovan sydän syrjällään, että olisin (1.) voimakas ja määrätietoinen mutta samanaikaisesti (2.) toiset aidosti huomioon ottava ja (3.) ettei minun koskaan tarvitsisi tiedostaa tiettyjä asioita, joita en tiedosta.
Timo 15:43
