Perjantain velvoite, osa 1
Mikä meitä yhdistää, mikä erottaa? Tätä mietin, jos pystyn. Toivon oikeastaan liikuttuvani kysymyksestä niin kuin eilen illalla nukkumaan mennessäni, mutta liikutus, joka siunaa pohdintayrityksen mutta myös keskeyttää sen, keskeytyy vuorostaan epäilyksiin, joiden mukaan olen sortumassa tekopyhään julkitunteiluun. Ja olen taas lähtöpisteessä, asettamassa kysymystäni siitä, mikä yhdistää ja erottaa.
Tämä epämääräinen kysymys mielessäni matkustan Otaniemeen.
Etenen päättäväisesti, vaikka suuri päämäärä on tuntematon. Tunnen, miten voima virtaa jäseniin, koko elimistöön. Tai elimiin ja jäsenistöön, miten haluatte, sillä haluan vihdoin päästä mukaan. Nuorempana olisin päässyt, mutten osannut tulla: en jaksanut enkä uskaltanut täyttää omia ehtojani, ja jouduin kotiini kasvamaan. Tätä kirjoittaessani muistan, miten iäkkäähkö yhdyskuntasuunnittelun assistentti opasti minua joskus kolmannella vuosikurssilla, kun tuskailin fragmentaarisen rästityöni kanssa: hän kehotti minua hellittämään hetkeksi ja menemään tyttöystäväni luo. Tyttöystävää ei ollut, enkä tainnut osata edes kuvitella, että voisi olla, tuossa tilassa, josta ei ollut ulospääsyä.
Alvarinaukion poikki suoraan päärakennuksen ovia kohti vievä polku on veden peitossa, kuten aina keväisin. Valitsen vaihtoehtoisista reiteistä vasemmanpuoleisen ja toistelen mielessäni sanaa "intensiteetti". Ajattelen sellaista motivaatioperustaa, intohimoa, joka saisi kaiken toimen ja olemassaolon täyttymään merkityksestä. Nostalgiassa on intensiteettiä, ja huomaankin sen kihelmöinnin yllyttävän minua jatkamaan opintojani, ottamaan vihdoinkin haltuuni sen, mikä on koko ajan ollut käden ulottuvilla. Jälkiviisaus helpottaa kummasti tulevaisuuteen suuntautumista!
Kuinka monelle voinkaan nykyisin sanoa: "Vielä silloin ja silloin en olisi mitenkään voinut kuvitella, että saattaisin törmätä johonkuhun kaltaiseesi." Veikkaanpa, etteivät jälkiviisauden mahdollisuudet lopu tähän. Kun olin nuori, menin vain sinne, minne osoitettiin. Minulla oli pullossa kasvaneen elämänkäsitys. Tiesin tämän, mutta oli silti. Unelmat olivat korvautuneet ennakkoluuloilla hieman ennenaikaisesti.
Istutuslaatikkoihinsa kuolleet hemlokit (sikäli kuin tunnistan) tervehtivät minua päärakennuksen paahteisella edustalla. Mitä nämä tekevät näissä maisemissa, joissa koulutetaan maamme kaikki maisema-arkkitehdit? Astun pääaulaan. Siellä neljä typerryttävän nuorta ja nättiä arkkitehtiopiskelijapimatsua myy taas lippuja Kevätkiima-bileisiin. Mikään heidän ulkoisessa olemuksessaan ei muistuta 90-luvusta. Minne ovat kadonneet tummat, koruttomat vaatteet ja huolekkaan kireät suupielet?
En jää ihmettelemään tätä, vaan luikahdan ATK-keskuksen käytävään. Unix-salasanani täytyisi vaihtaa, mutta luulen, etten muista sitä. Päätteen ääressä löydän kuitenkin lompakon uumenista pari muistilappua. Toisessa niistä on viimeisin salasana. Vaihto onnistuu, ja uusi sana pysyy päässäkin, niin uskon: olen alttiimpi kuin aikoihin oppimaan ja muistamaan. Nähdäkseni, sano.
Jatkuu.
Timo 23:03
