26.5.06
Idealismin haave
Olen viime aikoina saattanut tunnistaa itsessäni skitsoidin hyperesteetikon (kiitos Räsäselle linkistä). Vaadin kohtuuttomia, eikä aivan tiedä mitä, mutta tyytymättömyydessä se ilmenee, kuten muillakin. En usko ihmisiin, jotka "tietävät mitä tahtovat": he tietävät mitä haluavat, banaaleja asioita, samoja kuin muutkin, ja sovittavat tahtonsa tämän mukaan, tahtovat banalisoida kaiken totisen ja selvän... Toisaalta olen jo nuorena suhtautunut vähintään yhtä skeptisesti myös suuriin ihanteisiin. Me hyvinkasvatetut 1900-luvun loppupuolen suomalaislapset olemme oppineet tulkitsemaan historiaa siten, että kaikki aatteellisuus, kaikki ylevä, eli kaikki, mikä ei ole puhtaasti pragmaattista, on harhaista ja vaarallista eli jotain, mikä johtaa sotiin tai vielä pahempaan, hulluuteen ja juoppouteen. Parempi on siis panna pää pensaaseen poroporvarillisesti, mutta sekään ei ole onnistunut, saati auttanut. Pitkä lievä masennus ja pensas on lehdetön. Hyvä ettei palava. Olen jos en pohjimmiltani niin kuitenkin joltain keskeiseltä särmältäni idealisti, riivatun ankara, vakava, tyytymätön. Enkä haluaisi jäädä epämääräiseen tyytymättömyyteen, sillä sellainen on alentavaa.
Halusin tutkailla arvomaailmaani, mutta sitten havaitsin, miten banaalin, dekadentin ja epämääräisen sanan olin valinnut kaikkien vaihtoehtojen joukosta. Kuitenkin sikäli kuin olen yhdessä toisten kanssa oppinut ajattelemaan arkitasolla jonkin tuollaisen sanan kautta, siitä on nähdäkseni kätevä lähteä. Eräs ratkaisumalli olisi metodinen platonismi, yritys kirjoittaa "arvomaailmasta" jonain, mihin ei kuulukaan lisätä omistusliitettä. Auttaisiko se? Voisi harjoittaa aivan määrättyä filosofis-poeettista säädyttömyyttä, syöksyä intohimoisen ajattelun (oman ja toisen) voimalla läpi arvojen avaruuden, välittämättä siitä, kenelle mannut milloinkin kuuluvat...
Timo 12:07
