Naiveilua
Tänään hain avainta raesateessa. En omaani. Muutoin olen mukavuudenhaluinen mies. Siitä muistetaan kyllä muistuttaa:
Olen kunnon porvariksi liian herkkä ja haaveksivainen ja kunnon boheemiksi liian pelkurimainen ja neuroottinen. Tämä on periaatteessa koominen positio mutta lievästi traaginen siksi, ettei lähipiirissä ole komediankirjoittajaa ja että olen tyyppinä kaikitenkin aika tylsä ja tavallinen, en ollenkaan riittävän äärimmäinen ollakseni kiinnostava. Ei mikään ihme, että olen etsinyt turvallisuutta hakeutumalla sellaisten ihmisten seuraan, jotka ovat kiistattomammin erikoisia kuin minä itse. Ja kaiken lisäksi olen loputtoman, loputtoman, loputtoman - en nyt sentään - halukas olemaan kaikille mieliksi.
Luin tänä aamuna Risto Rasaa, vanhan kultani sukuun kunniakkaasti naitua [vakavaa,] hiljaista ja varhaiskypsää luonnonlyyrikkoa. Luin hieman liian nopeasti eli koko kokoomateoksen Tuhat purjetta. Hämmästelin kirjoittajan tinkimättömyyttä - tinkimättömyyttä kumpaankin suuntaan, niin ylös kuin alaskin. En tiedä kuinka moni kiristelee hampaitaan - en ole tutkinut asiaa - ihmetellessään, miten tuollainen kunnianhimoton eikä aivan salaakaan kunnianhimottomuudellaan ylpeilevä lintumaalari on voinut lyödä läpi. Mutta ei ole Rasan häpeä, jos hänen piskuisen runolintunsa (tarkka laji vaihtelee) onnistuu istahtamaan juuri sille kaikkein hennoimmalle keskeislyriikkamyyttiselle ruo'olle, joka kerran sattui kasvamaan kansallisromantiikan ja modernismin osin kitschiksi lahonneesta sekajätteestä ja joka on ainakin nyttemmin ehtinyt kulkea ties millaisten silppureiden läpi. Eipä meillä täkäläisillä ole muutakaan sanataidetta kuin nämä vaatimattomat kirjalliset siirtolapuutarhamme. Toisilla vain vähän pahempia kukkia kuin toisilla.
[Sikäli kuin voin vielä vaikuttaa vilpittömältä, aivan yksinkertaisesti arvostan Rasaa, vähäsanaisen lajinsa taitajaa.]
En haluaisi jatkaa tästä enkä palata siihen, millä tavoin suhdettani runoudeksi luokittuvaan kirjoittamiseen hankaloittaa se, ettei minulla koskaan ole ollut sellaisia herkkiä runoilijankasvoja kuin Rasalla ja muilla maan hiljaisilla. Eikä heidän harkitsevuuttaan. Kaikessa on moukalle aihetta kateuteen, ja vaikeinta on aina lopulta se, mikä on naiivisti ajatellen itsestäänselvintä, eli asettuminen viattoman puolelle.
Vaan ehkä juuri tästä on jatkettava.
Tänään luin myös Beckettiä, jonka profeetankasvot minulla kaikkein viimeiseksi on. Ja kun molempien lukemiensa antaa vaikuttaa, lopputulos on hermostuneesti nykivä naivismi. Vaikea sitä on estääkään: vahvempi teksti vaikuttaa aina heikompaan. Minua hieman heikottaa ja sanokaa minun sanoneen, että tiedän miltä teennäisyys tuntuu! Yleensä tämä vierauden tunne menee kuitenkin nopeasti ohi, ja silloin toivoo, että vaikutus olisi säilynyt pitempään. Etenkin kun huomaa, mitä on saanut aikaan.
Lukeminen tekee kirjoittamisesta liian helppoa, huomaan ajattelevani jo ennen kuin olen edes kirjoittanut. (Tätä kehtaisin nimittää jonkinlaiseksi wittgensteinilaisuudeksi, ellei olisi niin ilmeistä, ettei Wittgenstein keksinyt romanttisia autenttisuus- ja itseriittoisuusfantasioita. Kunnia ei taida kuulua edes romantikoille.) Olen koko ikäni yrittänyt salata itseltäni ja toisilta sen, että olen kohtuullisen taitava matkija. Mutta kun vähitellen - aluksi salaa - oppii nauttimaan jäljittelystä, voi, niin luulen, kokea yhä useammin konkreettisen helpotuksen tunteen: kaikkea ei tosiaankaan tarvitse keksiä itse! Silti jäljittely on vain keino, ei koskaan se mitä varsinaisesti etsii - ja mitä ei voi tunnustaa etsivänsä, kun kysytään kuulumisia ja tekemisiä.
[lisäyksiä 16.5 klo 9.02.]
Timo 22:56
