4.5.06
Tapailua tilassa
Juuri nyt Last.fm tuntuu välttämättömältä: tahdon kirjoittaa arkkitehtuurin ydinkysymyksistä, ja toivon, että tämän pitopalvelun ehtymätön ja taukoamaton musiikkitarjonta auttaa onnetonta kirjoittajaa keskittymään, konsentroitumaan eli kasvamaan pitoisuudessa.
(Oudot sanat tosin uhkaavat varastaa huomioni.)
Nuorena kun opiskelin arkkitehtuuria, näkökulmani elämään oli pelokas ja rujo. Omat kasvoni tuntuivat naamiolta, joka oli raskas ja nöyryyttävä kantaa, ruumis paskasäkiltä, jonka luontaiset edellytykset olla jostain kotoisin tai kuulua jonnekin olivat heikot. Tämä ei olisi ollut ongelma - eroottis-esteettisestä tukahtuneisuudestani (insinööriystäväni epäili minun kärsineen hormonaalisesti siitä, että äitini oli ensisynnyttäjäksi iäkäs) ja melankoliastani ei olisi muodostunut ammatillista ongelmaa, jos olisin opiskellut jotain teoreettisempaa, jotain "nörttialaa", eikä siitä olisi tullut samanlaista ongelmaa, jos olisin opiskellut (kuten eilen tapaamani arkkitehtuurin perusteiden opettajani totesi) jotain taiteellisempaa alaa, jossa olisin voinut ilmaista ja käsitellä subjektiivisuuttani ja ahdistustani. Mutta arkkitehti on kai lähtökohtaisesti jollain määrätyllä tavalla psyyketön muodon ja rakenteen välittäjä, keskimäärin yhtä tylsä kuin lakimies, kuten opettaja luonnehti, tai ylipäänsä aina jollain tavoin jo kotona maailmassa, sisällä ruumiissaan ja ruumiina tilassa, mutkaton kuin jokin poppari. Arkkitehti tunnistaa ja hyväksyy maailman järjestyksen ja esittää sen kauniisti ja siististi, pönkittää asemansa vaatimat kulissit horjumattomiksi ja on tämän jälkeen enää määrätyssä suhteessa totuuteen, tai niin minä olen pelännyt, koska olen ollut vailla sellaisia omia voimia, joita en osaa vielä nimetä ja joita ei ehkä tarvitsisi...
Ja koska en osaa nimetä, en nyt kirjoita tämän enempää, mutta aion seuraavaksi paneutua arkkitehtuurin koviin sosio-ekonomis-historiallisiin ydinkysymyksiin ja niiden ilmenemiseen eli fenomenologiaan. Eikö arkkitehtuuri aina ilmennä jotain; emmekö voi puhua siitä vain jonain, mikä ilmentää jotain? Kyse on siis vain siitä mitä ja miten.
Eroaako tämä jotenkin siitä, miten puhumme musiikista? Ja musiikista puhutaan paljon, todella paljon, vaikka sitä pidetään taiteista abstrakteimpana ja autonomisimpana.
Oli miten oli,
elämänmuodon ulkopuolella ei ole estetiikkaa.
Timo 00:56
