Esineet ja synkät tunteet
Minua ei pitäisi päästää näpertämään, nysväämään, säätämään, säheltämään, ei.
Esineissä on tuho. En halua nähdä itseäni inhimillistämässä elotonta, mutta ne ovat armottomia.
Eilen onni potkaisi, kun löysin roskalavalta lasikuitutuolin. Lupasin toimittaa sen vanhan kullan uuteen huoneeseen. Sitä pitäisi vain hieman kunnostaa.
Ensiksi päätin puhdistaa jalkaosan. Jossain vaiheessa patina alkoi irrota, jolloin jalkaan syntyi vaaleampi ja kiiltävämpi, laajeneva läikkä. En vieläkään ole varma, onnistuinko irrottamaan maalikerroksen, joka todella ja alun perin on erivärinen kuin pohjansa. Lopputulos on, että jalka näyttää kummalliselta ja likaisemmalta kuin aluksi.
Tähänkin työhön olisin tarvinnut teoreettisen perustan, tietoa materiaalisen maailman koostumuksesta ja käyttäytymisestä. Tieto on kaunista ja helpommin korjattavissa kuin tiedon fysikaalinen sovelluskohde. Symbolinen esitys on loputtomasti ja niin nykytekniikalla kuin perinteisemmilläkin vaivattomasti muovautuva todellisuuden osa. Sanat tottelevat ihmistä. Tuolit eivät, vaikka sallivat nöyrästi istua päällään. Tuolit ovat sivistymättömiä moukkia.
Hetken uhkaan vajota taas jonnekin, missä sanat muuttuvat esineiksi. Mutta pian pettymyksen purkaminen sanoihin alkaa toimia, kovin huonosti, mutta kuitenkin. Meille on opetettu ja opetetaan laajalti yhä, että sanat ovat halpoja hattaroita, joihin työllään maailmaa muokkaava tosimies ei koske, mutta olen kyllästynyt olemaan hutera tuoli, yksi tuolien heimosta, jonka masokistisissa fantasioissa vaikeneminen muuttuu kullaksi, ikään kuin objektiivinen todellisuus loukkaantuisi siitä, että siitä puhutaan. Täällä pohjoisessa harjoitetaan laajalti "realismia", outoa magian lajia, eräänlaista cargo-kulttia, joka käytännön sovelluksissaan tuo mieleen tuolileikin. Yhytän itseni palvomasta tuolia, sen materiaalista itsepintaisuutta, materialistista totuutta, suremasta lohduttomasti, sillä materia (tai tarpeeksi kova jätkä, elottomuuteen ylennyt) ei anna anteeksi toisin kuin ihminen.
Suhteessani elottomaan (niin symboleihin kuin materiaan) on yksityisen kuolemankultin piirteitä, jonkinlaista halua kivettyä itsekin elävältä - jo murrosiässä käytin ilmaisua "valaa itseni muottiin". En kuitenkaan tarkkaan tiedä, miksi esineen hauraus saa minut murtumaan jopa helpommin kuin toisen ihmisen. Mutta elottomat artefaktit ovat monin tavoin vähemmän ajallisia kuin ihmiset, joten huomaan asettavani niihin kvasiuskonnollista toivoa. Tämän lisäksi kykenen näkemään vastuuni esineistä selkeämmin kuin vastuuni toisista ihmisistä. (Miehisyyteni ilmenee lähinnä heikkouksina...) En ole saattanut koskaan havaita, että läheiseni olisivat vahingoittaneet toisiaan mitenkään näkyvällä tavalla. Ihmisten haavoittuvaisuus ilmenee minulle välittömimmin analogian kautta, rituaaliesineiden kammottavana särkyvyytenä. Esineet suojelevat meitä toisiltamme.
Jäin taas tuijottamaan eteeni. Mitäkö se auttaa.
Timo 13:29
