26.6.06
& jälleen
Olisi paljon sanottavaa, mutta olen hetkeksi menettänyt rohkeuteni.
Nautin pidättelystä. Freud, sano.
Joudun ihmettelemään ja kysymään itseltäni joukon kysymyksiä. Koetan parhaani mukaan tehdä tämän omana itsenäni. Tämän kysymisen. Muutoin korpivaellus jatkuu varmasti.
Mitä minä oikein valitan? Niin te voisitte kysyä, mutta en tiedä, haluatteko, enkä suoraan sanoen välitäkään. Olen vain kovin tottunut kohdistamaan itselleni aggressiivisia välihuomautuksia jonkun vieraan roolissa. Varjonyrkkeilemään. Etsimään uusia vastustajia ennen kuin vanhoista on selvitty. On hyvä valittaa siten, että voi tunnistaa itsensä valittajaksi eikä vain valituksen kohteeksi. Tällainen vahvistaa egoa. Ilman riittävän vahvaa - tai selkeämmin ilmaisten selkeää - egoa, siis ilman riittävän kirkasta subjektiutta, olen toivottomasti ja kirjaimellisesti kärsimätön varjohahmo, zombie, narsisti ja masokisti. Siksi täytyy valittaa vaikka hävettää.
Mutta mistä minä valitan? Kun valitan, syvin valitus ei koske konkreettista asiaa eikä siihen sisälly konkreettisia vaatimuksia. Jos valittamisen aktissa sinänsä ei ole mieltä, sitä ei ole valituksessani. Mutta jostain olennaisesta on kyse, ymmärtääkseni kutakuinkin siitä, kunnioittaako itseään vai ei. Se on kunnia, josta ei voi kieltäytyä. Omaa valitustaan ei voi mielekkäästi katsoa mielettömäksi. Ja koska ei omaa niin ei toisenkaan.
Jos jokainen meistä valittaisi jonkun tai jonkin toisen nimissä eikä omana itsenään, miten onnistuisimme kunnioittamaan toisiamme? Miten onnistumme?
[Valitanko minä? Onko tällä väliä? - Klo 2.06]
Timo 23:04
