2.6.06
Omaperäisyydestä
Fragmentaarinen muoto on omimpani. Suhteessani siihen on liioittelua kuin rakkaudessa (itserakkauden pirstaleet jakoon, nopeasti, ilman että ehdin nähdä) ja lähestyn sen mahdollisuuksia niin sanoakseni epädiskreetillä tavalla, arvaamattomasti, ailahtelevasti. Jokainen tavoitettu nyanssi muuttuu aiheeksi ja rytminen artikulaatio särkyy toistuvasti. Tuloksena on suuri joukko epäsovinnaisia tekstuaalisia hahmoja, joiden elinkelpoisuudessa ei oman kielellisen intuitioni perusteella ole mitään vikaa. Mielekkyydestä viis, koska pelkkä erilaisuus nolottaa...
Lopulta on pakko valita sanomisyritys samanlaisuuden sijasta, kun vihdoin suostuu uskomaan olevansa vastuussa.
"Omaperäisyys on toisten kiusaamista", kirjoittaa Matti, vaikka omaperäisyys on tietyssä olennaisessa mielessä jokaisen kieleen ja merkityksiin vakavasti suhtautuvan kirjoittajan kohtalo, josta kieltäytyminen on useimmissa tapauksissa hätävarjelun liioittelua, kielen keinovarojen ja ihmisten älyn törkeää aliarviointia, ja joka on lisäksi tuomittu epäonnistumaan kaikkein muodollisimpia yhteyksiä lukuunottamatta - surkeasti. Kuka lopulta kiusaa ketäkin: omaperäisyydelle, joka pitäisi osata erottaa mielivaltaisuudesta, on kielessä tilaa käytännöllisesti katsoen pelottavan paljon. Matti käyttää sanaa "omaperäisyys" "omaperäisesti" eli nähdäkseni juuri sellaisella vakiintuneesta käytöstä poikkeavalla tavalla, jota vastaan hän itse argumentoi. Se, että käyttö tapahtuu poleemisessa, kiusoittelevassa yhteydessä, ei liennytä kannanoton ristiriitaisuutta.
Tyhmyys, ilkeys ja omaperäisyys - näiden kolmen välillä ei valitettavasti ole mitään mielenkiintoista käsiteanalyysissä paljastuvaa kytköstä.
Timo 13:25
