3.6.06
Polyfoniasta
Runoilija ihmetteli, miksen itsekin kirjoittaisi polyfonisesti, kun kerran ihailen hänen teksteissään eniten juuri tuota ulottuvaisuutta, kerskailun alta ajoittain pursuavaa melankolista ilotulitusta. (Epä)toivoa puh-kuvaa, pelottavaa, tottakin. (Mutta mistä, kenestä?) Totta kai, totta kai, niin aionkin. Kuoro on koolla, proosateosta odotetaan, tietysti. Vaikka miellänkin itseni yhdeksi, meitä on monta. Viittaan ensinnäkin siihen yleiseen pulinaan, joka muodostaa suurimman osan ajattelustani. Kaikki pulisijat eivät voi olla yhtä aika äänessä. Siksi keskustelun on jatkuttava. (Kuka sen aloitti?)
Toiseksi on todettava, etten ole täysin vapaa dissosiaatiosta ja olen hyvin tietoinen sen vaaroista. Sisäistä pulinaa tulisi käsitellä siten, ettei sen virta peitä näkyvistä todellisuutta - niin kuin käy esimerkiksi silloin kun jään pitkäksi aikaa väittelemään itseni kanssa siitä, millaista sanamuotoa käyttäen jokin ajatus pitäisi esittää.
Tuollainen pähkäilyyn pakeneminen on varsin nautinnollista, mutta erotan maan kutsun. Kunpa kunpa tietäisin, miten parhaiten vastaisin...
Timo 01:13
