28.6.06
Raakileena ylikypsässä maailmassa
Kielituntumani on käynyt pehmeän hohkaiseksi juuri kun pitäisi onnistua. Mikä voima ampuu mielikuvatodellisuuteen nämä epämääräiset aukot? Kielessä on miltei aina jotain epäilyttävää. Minäkö se olin, joka ampui viestintuojan? On kai vai pakko, pakkopa pakko, kirjoittaa, vaikka kukaan ei määrää. Toimia jos ei vastoin odotuksia niin ilman niitä. Uskaltaa heeeeeeeeeittäytyä sinne tyhmyyteen ja huonouteen. Sinne tarkoituksettomuuteen, joka lakatessaan olemasta tarkoituksellista lakkaa olemasta myös itsetarkoituksellista, ja silloin...
Miksi esittää monologia, kun koko maailma on näyttämö?
Miksi en uskalla keksiä muita kuvitteellisia henkilöitä kuin itseni?
En kestä sanallista katatoniaani. Etsin apua spontaaneista ja pateettisista kieli- ja runokuvista, mutta ne ovat pelkkiä roiskaisuja, ne eivät tunnu tosilta. Pitäisikö niihin kuitenkin tyytyä, pitäisikö tehdä sopimus itsensä kanssa, että tyytyy huijaamaan itseä ja toisia... Miten pääsisin yli kielikammostani, ulos ilmaisemaan?
Ei ole muuta vilpittömyyttä kuin luottamus siihen, ettei toinen mene lankaan.
Olen kyllästynyt itsemyötähäpeään, tuttavalliseen itseivaan, silmäniskuihin, selittelyihin. Olen kyllästynyt sotkemaan asioitani. Olen kyllästynyt palvelemaan toisten ennakkoluuloja...
Timo 02:44
