5.7.06
Aamuproosaa iltapäivällä
Kun heräsin aamuvarhaisella kesäkuun 18. päivänä, mökin seinäkello tuntui käyvän hirvittävän nopeasti, mutta pian huomasin sen raksuttavan lujaa ainoastaan siinä toisessa mielessä. Onko subjektiivinen sekuntini lyhentynyt? En ajattele kovin yksinkertaisesti nykyään: kaikkien aspektien vaalimisella (paljonko niitä kulloinkin on?) on hintansa. Aivokapasiteetti ei kasva, ja työmuisti on tunnetusti pullonkaula. Ja jos asiat ilmenevät monitahoisina ja -mutkaisina, eikö silloin keskittymiskyky kärsi? Havainnossani voi olla samasta ilmiöstä, josta toisetkin ovat maininneet, eli hitaasta käynnistymisestäni. En ehdi käynnistyä, kun jokin tai joku keskeyttää: uudelleen alkuun pääseminen on vaikeaa, unohdan, mitä olin sanomassa. Tarkkaavaisuuden järjestyminen virraksi vie aikaa.
Tietysti olen hidas ja hajamielinen, mutta miten saisin kanssaihmiseni uskomaan, että olen tekemisissä asioiden kanssa, jotka vaativat paljon aikaa ja tilaa. Kärsin pelosta, ettei minun anneta tehdä työtä. Komplisoidussa ilmapiirissä olisi niin tärkeää nähdä, millä tavoin oma työ irtautuu olemassaolevista tuotantoprosesseista. Mutta se on raskasta. En ole uskaltanut tehdä työtä, enkä tuntea tiedollis-teollisia prosesseja (jotka koulun penkiltä katsoen esiintyvät naamioituneina intressittömän tiedon taakse). Tätä voi nimittää aikuistumattomuudeksi.
(Aikuisuudesta voisi kirjoittaa lisää, ja niin teenkin, mutta eri yhteydessä; tässä haluan vain todeta vaikutelmani, että traditionalistinen aikuisuuskäsitys [joka korostaa vastuuta, vakautta ja kypsyyttä] ja "radikaalivalistuksellinen" aikuiskäsitys [joka korostaa omaehtoisuutta, vapautta ja kriittisyyttä] joutuvat hetkittäin miltei sotaan keskenään, eivätkä aikuiset [miten paljon mieluummin kirjoittaisimmekaan "aikuiset"] ihmiset näytä tajuavan, mistä on kysymys. Sukupolvien sota on muuttunut yhä abstraktimmaksi psykososiaaliseksi ilmiöksi, säännöttömäksi peliksi.)
Äitini ei helpota kolmikymppisen poikansa aikuistumisangstia. Kun tuskailen kirjoitusteni kanssa, hän kysyy, teenkö minä "tehtäviä" ja kysyy kuka on pyytänyt... Minä loukkaannun (tämä taisi tapahtua edellisenä iltana): kun kerrankin yritän uskoa johonkin omaehtoiseen... En vieläkään osaa asettaa äitini autuasta kunnianhimottomuutta sellaisiin suhteisiin, että olisin näkemääni tyytyväinen. Opin jo nuorena epäilemään itseäni liiasta kunnianhimosta, ja onhan käyttäytymisessäni kieltämättä selviä narsistisia piirteitä... Joskus äitini koettanut suositella minulle "yksinkertaista rutiinityötä", hyvää tarkoittaen ja ilmeisesti uskoen, että löytäisin onneni sellaisesta...
Lähempänä puoltapäivää kello kävi rauhallisemmin.
Timo 15:37
