Vaihteeksi hieman runsaampi merkintä
Asuin Seinäjoella varhaislapsuuteni vuodet kolmannesta kuudenteen. Viime viikolla kävin pitkästä aikaa paikallisessa "lainastossa". Romanttinen paikka, johon liittyy arvokkaita muistoja. Lastenosasto jännittävine soppineen on hieman aikuistenosatoa ja lainaustiskiä (nyk. infotiski) ylempänä. Kaikki tapahtuu pienen ihmisen mittakaavassa. Tunnelma on oudon intensiivinen, liikuttava ja intiimi. Sääli, etten saattanut viipyä pitempään.
Kirjasto on tätä nykyä tupaten täynnä: lainattavaa aineistoa on tiloissa, joissa sitä ei Alvar Aallon alkuperäisen suunnitelman mukaan pitäisi, mutta moinen sisäinen laajentuminen vain lisää kirjamaailman kiehtovuutta.
Paljastan näin viime perjantaisen kauneusmystiikkani tärkeimmän referenssin. Lyhyt kirjastokäynti oli erikoinen kokemus, kuin olisin löytänyt aivojeni kadonneen kartan. Aion hetimiten palata takaisin tankkaamaan informaatiota sisään oikeasta päästä.
Koko Seinäjoen Aalto-keskuksessa ja itse kirjastossa on toki paljon teennäisyyksiä, kömpelyyksiä, monenlaisia kyseenalaistettavuuksia. Kuitenkin piazza-teeman teatraalisuus on virkistävänkin pitkälle vietyä: näyttämölliset eleet eivät ole tyhjiä, eivät pelkkää ilveilyä, vaikka ympärillä levittäytyy lakeuden tylyhkö tyhjyys.
Rappauksen rapisemista pelänneet päättävät tahot pilasivat kolealla kaakelijulkisivulla teatteritalon, joka rakennettiin Aallon kuoleman jälkeen. Myös ainakin kattomuoto muuttui matkan varrella, ja lopputulos on jotensakin möhkälemäinen.
Aalto oli vahvimmillaan pienen mittakaavan monumentaalirakentamisessa. Hänen onnistuneimmat talonsa ovat sellaisia, joita lapsikin ymmärtää ja joiden epämiellyttävyyskin, kuten ulkoapäin hieman "ohikatsovan" ja kainosti avautuvan kirjaston, on herkkää ja merkitsevää laatua. Pieni on suurta.
Seinäjoen maakuntakirjasto on ehdottomasti feminiini rakennus. Kuuskytluvyn alkupuolen viileä leidi, sisältä lämmin.
Entisessä lukusalissa tiskin takana oli suloinen tyttö, ei toki mikään julkean ilmeinen ilmestys, turhaahan se olisikaan. Hän hymyili, kun toin hänen eteensä seuraavat kirjat:
1. E. M. Cioran, Katkeruuden syllogismeja:
Cioran on ajattelija, jota ehkä saatan siteerata - tai jäljitellä - tuntematta itseinhoa.
Tämän väittämän kirjoitin muistiin paluumatkalla junassa.
Sven luonnehti Ciorania "muinaisranskalaiseksi tommipommiksi". Ei tuo romanialaisen papin poika sentään tommipommi ole. Cioran on se tyyppi, jolle loputon väittely Tommipommin kanssa ei tuota ongelmia. Cioran on sellainen vanhan ajan pessimisti, jyynikko ja Homo supinus, joka onnistuu välittämään lukijalle siedettävän rehellisyyden ja pelottomuuden vaikutelman. Tässä hän eroaa Tommista, jonka täytyy käyttää läpinäkyviä erektus- ja typerysnaamioitaan - ja valitettavasti lähinnä defensiivisesti, kirjoittajan narsistisen kuplan sanamaagisina vahvikkeina. Itsepäinen ja -pintainen viehtymys itsesäälin ja ylimielisyyden tapaisiin halpoihin temppuihin ei juuri innosta. Jos jotain Tommilta sopisi toivoa, niin paljon rohkeampaa karnevalismia. Tietoisemmat jäähyväiset lihasäkeille... Mistä tulikin mieleen mielipide, että show-paini on tämän päivän nerokkainta kansankomediaa.
Välittämisellä ja välttämisellä on vain yhden kirjaimen ero. Tämän ei tarvitse liittyä asiaan.
2. Jacques Derrida, Platonin apteekki ja muita kirjoituksia:
Olen kirjoittamassa teemasta "leikki", ja ajattelin, ettei Derridaa pidä tällä kertaa ohittaa. Minulla oli valmis tulkintahypoteesikin. Unohdin sen, mutta tunnustan viihtyneeni Derridan parissa mainiosti. Olen viihtynyt ennenkin, minkä tunnustaminen on monissa piireissä noloa, noloa enimmäkseen typeristä syistä.
Derrida on on jo eläissään iso nimi kuten oli Aaltokin - ja yhtä lailla menestyksensä vanki, sellainen, josta lopulta kaikilla on mielipide ja josta voidaan haluta mitä vain. Kuitenkin molempien ukonkuvatusten tuotosten äärellä olen kuitenkin ajoittain kokenut jonkinlaisen vapaan hengen kosketuksen, ikään kuin oma mustavalkoinen ajattelu muuttuisi värilliseksi. Tunne: tähän suuntaan on sittenkin mahdollista mennä.
Onneksi D:n aika älyllisenä muotiguruna alkaa olla jäänyt taakse: kaikille pitäisi kuitenkin olla selvää, että miehen projekti on radikaalisti esseistinen pikemmin kuin oppijärjestelmää luova. Tekijän turhamaisuus toki tunkee silmille. Sitä täytyy sietää Alvar Aallonkin yhteydessä.
3. Mikko Salmela, Suomalaisen kulttuurifilosofian vuosisata: kansallista sivistystä.
4. Jirí Kolár 1914-2002, julkaissut Amos Andersonin taidemuseo: "herra Kollaasin" rakastettavan tärkeilemätöntä taidetta. [Kuvitelkaa hatut etu- ja sukunimen ärrien päälle. Merkin ääntämyshän on soinnillisen suhuässän tapainen, tosin jostain olen ollut ymmärtävinäni, että aika erikoinen - mitä tähän sanovat "tsekistit"?]
Olisiko muuten olemassa parempaa syytä lukea kirjoja kuin ihastuminen kirjastoapulaiseen?Tunnisteet: aforismit, arkkitehtuuri, kirjasto, kirjat, Seinäjoki
Timo 14:43
