Aika ja minä goes underground (sarja Näköisiä unia jatkuu)
Snellmaninkadulla mieleni tekee aina saman väännelmän: Suomen rankin pahamuseo.
Kirjoittamisvaikeuteni saattavat osittain johtua kirjoitetun ja puhutun suomen moninaisista eroista. Sisäisessä - tai ääneen lausutussa - monologissani en ole mielestäni rajoittunut toisen tai toisen ilmaisukeinoihin, mutta kirjallista toteutusta tuo sisäinen kulttuuriero häiritsee. Törmäilen jatkuvasti pieniin ja kiusallisiin tyyliongelmiin. Kun olin kuuden vanha, puheeni kirjakielisyys herätti toisissa lapsissa kummeksuntaa. Nyt joudun korjaamaan tekemieni kompromissien jälkiä.
Eräiden puheissa vilahtelivat ylinsota ja maanjärjestys.
Olen mukavuudenhaluinen mies. Inhoan byrokratiaa ja vessan etsimistä. Jään mieluiten kotiin, ellei kyse ole siitä, pysynkö mukana: ammoinen koulunkäyntimotivaationi lepäsi sen läsnäolopakon varassa, jota tunsin. Kun lapsellinen luottamukseni ohjelmoituun etenemiseen hiipui arkkitehtiosaston piirustussaleissa harhailun myötä, mistä minä olisin keittänyt kokoon sen lujan henkilökohtaisen päämäärän, joka olisi ratkaissut kaiken? Koulussa en pelännyt haastaa opettajia, mutta on vaikeaa olla kriittinen, kun kokee olevansa yksin vieraiden intohimojen keskellä ja voi periaatteessa vaihtaa alaakin. Kun olen kerran pudonnut muiden matkasta, minun on vaikea päästä mukaan, koska olen kehittänyt kaikenlaisia korviketoimintoja. En viitsi ajatella, mistä tällä hetkellä jään paitsi.
Tilanteeni on monipuolisesti naurettava. Olen tuntenut melkein koko ikäni, että minun täytyisi tehdä inventaario elämästäni ennen kuin voin jatkaa eteenpäin, ja selvitettävää on kertynyt koko ajan lisää. Kerään sitä, arvelen.
Jos voisin vastata kirjoittamalla jotain, minkä lukematta jättäminen olisi häpeä ja menetys. Se olisi julmaa. Onneksi netistä kaikki löytyy helposti.
Lentokentät ovat kuulemma kaikkialla yhä enemmän samanlaisia. Niiden arkkitehtuuria hallitsee progressiivinen modernismi - muutenhan terminaali näyttäisi juna- tai bussiaseman odotushuoneelta. Globalisaatio on hyvä asia, jos se tarkoittaa, että paikalliset käymälät eivät yllätä. Ystävät hymyilevät kaikilla rannoilla samalla tavoin vaivautuneesti.
Maanantain vastaisena yönä näin unta, jonka monet outoudet jäivät havainnollisina mieleen. Uneen kuului erääntyviä lainakirjoja (toistuva aihe unissani), lomakkeiden täyttämistä ja ilmoittautumista - olin huolestunut, saisinko välttämätöntä pelinumeroa paitaani, koska en ollut erikseen merkinnyt hyväksyväni ehdotettua numeroa. Kaiken yllä leijui kranaattikeskityksen uhka.
Käytössämme oli erikoinen merkinantolaite, puualustaan kiinnitetty kumiläpyskä, jonka toisesta päästä kaksin käsin huljauttamalla toisessa päässä alassuin lepäävä kuppimainen osa päästää vaimean törähdyksen. Vihollisen auringossa hohtava laiva hymyili vastarannalla. Tein hälytyksen, koska jonkun oli sellainen tehtävä ja koska halusin kokeilla laitetta. Ääni oli riittävän voimakas saadakseen epämääräisen kollektiivimme liikkeelle.
Paniikkia ei ilmennyt. En vain tahtonut löytää kenkiäni: löysin kaksi saman jalan kenkää. Tällaisissa unikohtauksissa esiintyy aina tietty koulukaveri, jota en muista nähneeni sitten yläasteen, eräänlaisena vakiokommentaattorina, jonkinlaisena yleispätevänä hahmona, jonka voin aina mieltää ikäisekseni. (On muuten sivumennen sanoen aavemaista, miten jotkut lapsuuden tuttavat voivat pysyä tosielämässäkin samoina kuin silloin joskus: kokoa on tullut ehkä lisää, mutta hahmo on identtinen ja välittömästi tunnistettava.)
Kun viimein saavuin ulos, rivitaloyhtiöme avaralle piha-alueelle, muut olivat jo ehtineet väestönsuojaan, enkä tiennyt, missä se on. Paikalle sattui pari tyttöä, jotka löysivät parkkipaidan laidalta, ojan vierestä, sadevesikaivon tapaisen. Sen kansi avautui avaimella, jonka alta paljastuneet miniatyyriportaat eivät johtaneet mihinkään. Kaivonkannen kummallakin puolella oli kuitenkin kolo, johon ihminen saattoi pujottautua jalat edellä. Tytöt menivät koloihin yhtä aikaa, ja toivoin, että he mahtuvat molemmat liukumaan alas sinne jonnekin eivätkä tuki reittiä. Vihollisen isku antoi onneksi odottaa itseään.
Tunnisteet: unet
Timo 03:13
