Perjantain velvoite, osa 2 (1)
Mikä olikaan kysymys? Mikä yhdistää, mikä erottaa? Ehkä se olisi sama ala, joka yhdistää. Niin kai kuvittelin, kun opiskelemaan päässeenä keskityin tyytymään osaani ja tuntemaan siitä asiaankuuluvan ylpeyden rippeitä. Ei puhettakaan siitä, että olisi jokin nöyryyspuhe kelvannut, sellainen kuulosti ylvästelyltä ja ja oli omiaan herättämään kateutta: nöyryydestään puhuvat vain ihmiset, jotka eivät häpeä kunnianhimoaan. Ei, pientalonpoikainen vaatimattomuus ja viattomuusfantasian varjelu tuntui todemmalta, en vain osannut kääntää sitä toisille kielille, vaan monien sanojeni takana yksinkertaisesti...
Häpesin. Olin kasvanut kainouteen ja päättämättömyyteen. Etsin turvaa ja jouduin eristyksiin syvälle Alma Materin helmojen alle.
Otaniemessä tuli tietenkin nälkä: Täffän ruoka ei kiinnostanut, suuntasin kohti Teekkarikylän hajamielistä punatiili-idylliä, Smökkiin: lapekaton vakavat puurakenteet, valoisa näköala ei minnekään, muutama umpimielinen teekkari ja aina kelvollista opiskelijaruokaa.
Syötyäni pyrin syvemmälle. Jämeräntaipaleen kaarteessa vilkuilin paikkaa, jossa vietin fuksivuoteni: Noinko valoisa on tuo porrashuone? Tuossa siis taitoin kerroksen verran alaspäin, sitten jatkoin taas eteenpäin tiiliseinäistä ja -lattiaista yhdyskäytävää pitkin toiseen taloon, jossa oman kämpän ovi odotti suoraan edessäpäin. Niin nostalginen en vielä ollut, että mieleeni olisi tullut käydä sisällä.
Myöhemmän asuinpaikkani olin jo ohittanut, raskaan, syvälle tien kainaloon uponneen U:n muotoisen rakennuksen, joka ei oikein näytä olevan varma siitä, haluaako se kuulua Teekkarikylään vai ei. Olin ehtinyt majailla siellä jo kesällä 1991, jolloin se oli vielä kesähotellikäytössä: sijoituttuani matematiikkakilpailussa noin viidenneksikymmenenneksi sain viettää viikon näissä maisemissa yhdessä toisten lukiolaisten kanssa. Vähän nähnyt ja imartelulle altis maalaispoika leimautui Otaniemeen.
Olen paikkaeläin.
Mittasin Jämeräntaivalta kohti Laajalahtea. Ajattelin rantasaunan takana olevaa laituria, jonne riensin tekemään ensihavaintoni komeetta Huakutakesta keväällä 1996. Uimahallin olin unohtanut tyystin; en ollut käynyt siellä kertaakaan. Kun pääsin tien päähän ja näin autoja, puita, jäätä ja sameanokraista ruovikkoa, tunsin, miten pääni tahtoi huojua puolelta toiselle: se lepäsi herkemmillä laakereilla kuin normaalisti. Ruo'ot rusottivat vesivärisen himmeinä, ja ilma oli paljon raikkaampi kuin kaupungissa.
Jatkoin matkaa perhekylän puolelle: kävinkö täällä juuri koskaan? Kerran mahdollisesti. Joskus vielä kirjoitan päiväkirjamerkinnän nimeltä Komeetat ja minä: Vaikkeivät taivaankappaleet olleet minulle loppujen lopuksi kovin läheisiä, niin läheisempiä ne olivat kuin nämä talot, joissa asui pariskuntia, hämmästyttävän yhdennäköisiä kaksoisteekkareita kiltteine elämänmuotoineen ja olleti muunlaisiakin. Maailma, jossa opiskelijat elivät parittain eivätkä yksin, sijaitsi kauempana kuin Sirius.
Tyttöjä ei Hyakutake oikein kiinnostanut, niin vähän aikaa kun se silloin päivysti taivaanlaella. Nyt kun palasin Servin Maijan tietä, näin bussipysäkin väärästä suunnasta.
Arkkitehtiosastolla ehdin havaita muutaman hellyttävän itsevarman opiskelijan. Kaunis tyttö istui penkillä jalat reteästi levällään. Nytkö on aika todeta, että halusin joskus arkkitehdiksi ja haluan taas?
Eriön ovessa filosofoitiin, miten arkkitehtuurin opiskelu näyttää ja kuulostaa hyvältä mutta tuntuu paskalta. Miten huojentavaa: rakenteet pysyvät.
Ulko-oven sisäpuolelle oli teipattu vierailuluentoa mainostava juliste: arkkitehtuurihistorioitsija William JR Curtis oli pitänyt luentonsa aamupäivällä. Olin muistavinani, että kolmetoista vuotta aiemmin Curtis oli ollut yksi Arkkitehtuurin perusteet 1 -kurssin vierailevista professoreista, mutta muistin väärin.
Professori, jota muistelin, oli Marc Treib, miellyttävä, itsestään numeroa tekemätön amerikanjuutalainen arkkitehtihumanisti, joka antoi ensimmäisen vuosikurssin opiskelijoille tehtäväksi suunnitella niukoista aineksista - sellaisista, joista pikkupojat saattaisivat rakentaa majansa - jonkinlainen vetäytymispaikka meren rantaan henkilölle, jolla on pakkomielteenä aika. Hyvin vaikea tehtävä ainakin minulle: sotkeuduin sekaviin ja alakuloisiin konsepteihini, sisäiseltä jätelavaltani kaivamiini, ja ennen pitkää julistin ajan vihollisekseni. Proffa lohdutti: "You almost made did it."
Timo 12:39
