aikani

28.4.06

 

Osoitteeton

sanotaan vaikka tälleen
vaikka toisinkin voitais

sanotaan tälleen
nähdään jälleen

A

ikuinen ei tarvitse
            runomuotoa 1-
tai monimielisyyttä
sen on liturgia
uskoakseni
kuten

nähdään kuullaan
kaikkea kivaa

Timo 13:17 (0) kommentoi

 

Vastentahtoisen pyhiinvaeltajan kuvaus

Instituutiot tuottavat teeskentelyä. Lapsiparka, sillä ei ole muutakaan mihin uskoa.

Ei huomaa eläviä, ei tunne kauhua. Kuvitelkaa jokin myöhempi kohtaus.

Teatteritaide eroaa siten, että pitää teeskennellä kahdesti. Se on traagista, koomista. Ja käynyt mahdottomaksi.

Näyttämöt on järjestetty siten, ettei niiden välille muodostu näköyhtettä.

- Juu, vapauden valtakuntaa tässä etsii itse kukin. Eikö meitä ole aika paljon täällä? Eikö olisi aika hajaantua?

Timo 13:11 (0) kommentoi

 

Pakkorunous

Viikko takaperin (näinkin sanotaan, kumma kyllä - ettei vain olisi Ollin keksintö niin kuin niinpäin pois) kirjanjulkistamistilaisuudessa mieltäni kalvoi pakkomielle: erään urotekojen urologiaa käsittelevän proosarunon viimeinen lause olisi ehdottomasti pitänyt kääntää toisinpäin. Runoilija itse ehdotti sitä esitellessään oikovedosta Ateljee-baarissa (ei ylhäällä Tornin katolla vaan maan tasalla Arkadiankadulla) edellisen viikon maanantaina, mutta taittaja oli joustamaton ja kirja pakko saada ulos. Oivallus, joka olisi ehkä ratkaisevasti jäntevöittänyt paitsi kyseista runoa myös muualla teoksessa toistuvaa pakkoteemaa, saapui ensipainoksen kannalta liian myöhään.

Kun naiset olivat yksi (osin kaksi) kerrallaan poistuneet, ajauduin viettämään iltaa kolmen nuoreen polveen lukeutuvan runoäijän kanssa. Miten olenkaan onnistunut tekeytymään ikään kuin yhdeksi heistä, kaikista maailman ihmisistä? Runoilijoilla on huolensa, ja he kokoontuvat parantamaan maailmaa siinä missä muutkin. Pystyn eläytymään melkein minkä tahansa valkokaulusammattikunnan ongelmiin. Jos runoilijan identiteetti onkin lähempänä sydäntä kuin moni muu, niin miten siitä voi päätellä, että näiden sanaseppojen seurueessa juuri minä olisin jotenkin vähemmän bluffari kuin jossain muunlaisessa?

Viihdyin, vaikka olin väsynyt ja vailla asiaa, kuten nytkin: Onko tämä, mihin päädyn, tunnetta vai ekholaliaa, tietoa vai ekholaliaa? Entä se, mitä tavoittelen?

(Sanasta "runoäijä" voi olla monta mieltä, mutta "runopoika" kuuluu johonkin aivan muuhun käyttöyhteyteen, jota en voi sanoa tuntevani.)

Tunnisteet: runous

Timo 02:20 (0) kommentoi

27.4.06

 

Vaisuhkosti

Olen taas saanut enemmän kuin antanut. Maailma antaa. Kuten internet, joka on aikamoinen laajennus aiemmin tunnettuun maailmaan. En tarkkaan tiedä, miksi en tahdo tarjota linkkejä; toivottavasti kyse ei ole pelkästä itserakkaudesta. Tahtoisin tarjota merkityksiä
jotka
tunnen
itse.

Tänään voisi vielä kirjoittaa viikontakaisesta, sillä huomenna se ei ole enää yhtä luontevaa. Viikko on niin suuri osa elämää, ettei se saisi kulua niin nopeasti kuin on taas päässyt käymään. Kannattaa muuten itse kunkin katsoa, mitä netistä etsii: pieni pelko kaihertaa, että amerikkalaisten musiikkiblogien tahkean laverteleva ja puristavan pikkusievä tyyli on tarttunut eikä päästä enää irti. Puolivillainen pop-musiikki tulvii kovalevylle ja turruttaa kuuntelijan. Onko parempi, että elämältä puuttuu taustamusiikki kokonaan? Mutta hetkittäin saattaa kuulla jotain jollain tavoin ilahduttavaa, ja se on jo paljon: luulen, että kun joskus tulevaisuudessa halutaan esitellä oikein edustava esimerkki 00-luvun soundista, niin Beirut on nouseva esiin.

Olo on kuin teinivanhuksella.

Timo 22:33 (0) kommentoi

 

Heti kun tekee samaa mitä ennenkin - tai ei edes sitä - mutta toisten valmistamissa puitteissa, kehutaan, että on aktivoitunut.

Timo 05:11 (0) kommentoi

26.4.06

 

Delegoitu vastuu

Seuraava ongelma on ikivanha, mutten häpeäkseni ole uskaltanut ajatella sitä kovinkaan syvällisesti.

Moraalisille periaatteille ja kehotuksille on ominaista universaaliusvaade: kaikkien toivotaan tai odotetaan noudattavan niitä. Tämän vuoksi niitä voidaan luullakseni aina kritisoida vetoamalla siihen, että psykopaatit tai jokin suurempi ihmisryhmä on luontojaan joko suhteellisesti tai absoluuttisesti kyvytön tai haluton noudattamaan mainittuja periaatteita. Kritisoija voi edelleen esittää, että moraalinen ajattelu ylipäätään on ihmisluonnon epäluotettavuuden vuoksi resurssien haaskausta ja että moraalimaksiimit olisi tämän vuoksi korvattava lain kirjaimella ja kehotukset mekaanisella ulkoisella kontrollilla.

Tässä siis sinulle tehtävä, arvon lukija: vastaa tällaiselle kuvitteelliselle kriitikolle.

Timo 22:33 (0) kommentoi

 

Esikoisuus

Vuonna seitsemänkymmentäkolme näki myöhäinen esikoinen valon. Tuhersi pitkään lattialla syntymähumalaansa ja -krapulaansa. Esikoisen silmiä painoi 1900-luvun myrkytystila. Nyt uuden vuosituhannen ensimmäinen vuosikymmen on jo iltapäivän puolella...

Koskaan en ole ollut näin nuori, julistaa esikoinen. En tällä tavoin. On elettävä kuin ensimmäistä päivää, ei kuin viimeistä. Toisista ei aina näe, kummasta on kyse.

Tulee pian huhtikuun viimeinen ja toukokuun ensimmäinen. Kansa juhlii siellä täällä. Osaako esikoinen päättää?

Timo 11:34 (0) kommentoi

25.4.06

 

On rakennettava, etten hajoa.

Timo 23:38 (0) kommentoi

 

Lanka

Yksi sadoista asioista, jotka sain aikaan viime lauantaina.

Tunnisteet: kuva, piirros

Timo 12:22 (0) kommentoi

24.4.06

 

Tuntemattoman kalan muistolle

On kevät ja luonto tulee esiin pääkaupungissakin. Metrolla pääsee lähemmäksi luontoa. Lauantai-iltana näin yöperhosen, sunnuntaina suuren männyn, Pinus sylvestris. Havaitsin perhosen alimennen enkä tunnistanut.
En ole myöskään tunnistanut kuvassa näkyvää imumonnia, joka kuuluu luultavasti Hypancistrus-sukuun. Amazonin sivujoista löydetään jatkuvasti uusia lajeja. Tänään huomasin surukseni, että toinen akvaariossani majailleista kahdesta yksilöstä oli kuollut. Se ei ollut kuvassa näkyvä vaan se toinen. Kuollut yksilö oli vähemmän vanttera, sen evät olivat hieman erimuotoiset, eivätkä sen otsan pilkut vivahtaneet oranssiin. Arvelin, että kyseessä saattaisi olla sukupuoliero.

Mutta tunteeko kalan, kun tietää sen tieteellisen nimen?

Tunnisteet: akvaario, kuva

Timo 17:09 (0) kommentoi

23.4.06

 

Teen näistä
itserakkauskirjeitä...

Timo 10:33 (0) kommentoi

 

Suorasanaisia säkeitä

Miten luonnehtisi
jos kainostelee nähdä?
Kuvat ovat
jotain mikä ei riitä.
Symboleista tulisi
sanoa jotakin.
Ne eivät näy
veren alta
kovin pitkälle
tai näkyvät liian
toisin kuin idealismin
typerryttävä
syvyys,
jonka yritän kätkeä
ironiaan visusti.

Kokoustaminen koteloi minut. Raapustelen.
Lipsun ihmisiin.

Timo 03:00 (0) kommentoi

 

Lähtökohtalo

Maailma pieni
Äiti viaton
*****

Timo 02:45 (0) kommentoi

 

Omin päin on pakko kuvitella olevansa.

Timo 02:26 (0) kommentoi

19.4.06

 

Not Quite in Bold

Yhtä asiaa kaipaan, asiaa, josta voisin olla vilpittömästi kiinnostunut.

Timo 18:45 (0) kommentoi

 

Ihanneyhteiskunnassa ihmiselle käy hyvin, vaikka hän miten haluaisi epäonnistua.

Timo 17:26 (0) kommentoi

 

Kohtaus haircut-musikaalista

Pohtiessani aamulla haihattelun kunniallisuutta alkoi kartesiolaisen teatterin kuoro laulaa Partasieni- eli Partisaanivalssia. Se soi ja se soi myös astianpesuainepurkin kyljessä:

Entistäkin riittoisampi
Drygare än någonsin

Timo 09:51 (0) kommentoi

18.4.06

 

"Arkaa pätemistä" voisi olla kirjan nimi, tai blogin.

Timo 21:59 (0) kommentoi

17.4.06

 

Ei täysin turha merkintä

Kolmesti kirottu turhamaisuus: ensiksi estää katsomasta, sitten näkemästä, lopuksi ilmaisemasta.

Timo 15:21 (0) kommentoi

 

Perjantain velvoite, osa 2 (1)

Mikä olikaan kysymys? Mikä yhdistää, mikä erottaa? Ehkä se olisi sama ala, joka yhdistää. Niin kai kuvittelin, kun opiskelemaan päässeenä keskityin tyytymään osaani ja tuntemaan siitä asiaankuuluvan ylpeyden rippeitä. Ei puhettakaan siitä, että olisi jokin nöyryyspuhe kelvannut, sellainen kuulosti ylvästelyltä ja ja oli omiaan herättämään kateutta: nöyryydestään puhuvat vain ihmiset, jotka eivät häpeä kunnianhimoaan. Ei, pientalonpoikainen vaatimattomuus ja viattomuusfantasian varjelu tuntui todemmalta, en vain osannut kääntää sitä toisille kielille, vaan monien sanojeni takana yksinkertaisesti...

Häpesin. Olin kasvanut kainouteen ja päättämättömyyteen. Etsin turvaa ja jouduin eristyksiin syvälle Alma Materin helmojen alle.

Otaniemessä tuli tietenkin nälkä: Täffän ruoka ei kiinnostanut, suuntasin kohti Teekkarikylän hajamielistä punatiili-idylliä, Smökkiin: lapekaton vakavat puurakenteet, valoisa näköala ei minnekään, muutama umpimielinen teekkari ja aina kelvollista opiskelijaruokaa.

Syötyäni pyrin syvemmälle. Jämeräntaipaleen kaarteessa vilkuilin paikkaa, jossa vietin fuksivuoteni: Noinko valoisa on tuo porrashuone? Tuossa siis taitoin kerroksen verran alaspäin, sitten jatkoin taas eteenpäin tiiliseinäistä ja -lattiaista yhdyskäytävää pitkin toiseen taloon, jossa oman kämpän ovi odotti suoraan edessäpäin. Niin nostalginen en vielä ollut, että mieleeni olisi tullut käydä sisällä.

Myöhemmän asuinpaikkani olin jo ohittanut, raskaan, syvälle tien kainaloon uponneen U:n muotoisen rakennuksen, joka ei oikein näytä olevan varma siitä, haluaako se kuulua Teekkarikylään vai ei. Olin ehtinyt majailla siellä jo kesällä 1991, jolloin se oli vielä kesähotellikäytössä: sijoituttuani matematiikkakilpailussa noin viidenneksikymmenenneksi sain viettää viikon näissä maisemissa yhdessä toisten lukiolaisten kanssa. Vähän nähnyt ja imartelulle altis maalaispoika leimautui Otaniemeen.

Olen paikkaeläin.

Mittasin Jämeräntaivalta kohti Laajalahtea. Ajattelin rantasaunan takana olevaa laituria, jonne riensin tekemään ensihavaintoni komeetta Huakutakesta keväällä 1996. Uimahallin olin unohtanut tyystin; en ollut käynyt siellä kertaakaan. Kun pääsin tien päähän ja näin autoja, puita, jäätä ja sameanokraista ruovikkoa, tunsin, miten pääni tahtoi huojua puolelta toiselle: se lepäsi herkemmillä laakereilla kuin normaalisti. Ruo'ot rusottivat vesivärisen himmeinä, ja ilma oli paljon raikkaampi kuin kaupungissa.

Jatkoin matkaa perhekylän puolelle: kävinkö täällä juuri koskaan? Kerran mahdollisesti. Joskus vielä kirjoitan päiväkirjamerkinnän nimeltä Komeetat ja minä: Vaikkeivät taivaankappaleet olleet minulle loppujen lopuksi kovin läheisiä, niin läheisempiä ne olivat kuin nämä talot, joissa asui pariskuntia, hämmästyttävän yhdennäköisiä kaksoisteekkareita kiltteine elämänmuotoineen ja olleti muunlaisiakin. Maailma, jossa opiskelijat elivät parittain eivätkä yksin, sijaitsi kauempana kuin Sirius.

Tyttöjä ei Hyakutake oikein kiinnostanut, niin vähän aikaa kun se silloin päivysti taivaanlaella. Nyt kun palasin Servin Maijan tietä, näin bussipysäkin väärästä suunnasta.

---

Arkkitehtiosastolla ehdin havaita muutaman hellyttävän itsevarman opiskelijan. Kaunis tyttö istui penkillä jalat reteästi levällään. Nytkö on aika todeta, että halusin joskus arkkitehdiksi ja haluan taas?

Eriön ovessa filosofoitiin, miten arkkitehtuurin opiskelu näyttää ja kuulostaa hyvältä mutta tuntuu paskalta. Miten huojentavaa: rakenteet pysyvät.

Ulko-oven sisäpuolelle oli teipattu vierailuluentoa mainostava juliste: arkkitehtuurihistorioitsija William JR Curtis oli pitänyt luentonsa aamupäivällä. Olin muistavinani, että kolmetoista vuotta aiemmin Curtis oli ollut yksi Arkkitehtuurin perusteet 1 -kurssin vierailevista professoreista, mutta muistin väärin.

Professori, jota muistelin, oli Marc Treib, miellyttävä, itsestään numeroa tekemätön amerikanjuutalainen arkkitehtihumanisti, joka antoi ensimmäisen vuosikurssin opiskelijoille tehtäväksi suunnitella niukoista aineksista - sellaisista, joista pikkupojat saattaisivat rakentaa majansa - jonkinlainen vetäytymispaikka meren rantaan henkilölle, jolla on pakkomielteenä aika. Hyvin vaikea tehtävä ainakin minulle: sotkeuduin sekaviin ja alakuloisiin konsepteihini, sisäiseltä jätelavaltani kaivamiini, ja ennen pitkää julistin ajan vihollisekseni. Proffa lohdutti: "You almost made did it."

Timo 12:39 (0) kommentoi

14.4.06

 

Koettelevat toisensa kyvyttömiksi. Piruparat.

Timo 21:05 (0) kommentoi

 

Harva syntyy vailla luottavaisuutta.

Timo 20:55 (0) kommentoi

13.4.06

 

Kiertotehtävä

1. Nappaa sinua lähimpänä oleva kirja, oli se sitten mikä hyvänsä.
2. Avaa kirja sivulta 123.
3. Lue kuudes lause.
4. Kirjoita se journaaliisi.

Kun kerran olen yllytyshullu ja tein työtä käskettyä, en voi enää perääntyä: Etsin kuudennen kokonaisen virkkeen. Virke osoittautui epätäydelliseksi, mutta kirjoitan sen tähän:

"Tai jos aviomies onkin muuttunut kääpiöksi ja on hauen vatsassa vankina."

Luulen, että tämän teoksen tunnistaa moni. Vai mitä?

Timo 22:19 (0) kommentoi

 

Kahlasimme halki vaahdontahkeiden kinosten

Olisin halunnut kuvata kelirikkoteitä. Harmi, että kamera jäi kotiin. Kuvitelkaa vesi, josta puut heijastuvat, ja palmikkoina toisiinsa kietoutuvat urat, lumiläiskät, perspektiivi. Tässä olisi aito kuva-aihe, hieman niin kuin tilitoimistot tai 70-luvun uudisrakennukset maaseudulla, mutta kauniimpi, vuosikierron voimista kertova.

Kuusi-, seitsen-, kahdeksankymmenluvun talorumilukset, mitä niistä sanoisi? Isännyyden luonnonvoimista ne kertovat, tahdosta saada nykyaikainen katto pään päälle ainakin melkein omin käsin ja siten, että voi onnitella itseään kustannustehokkaista päätöksistä. Siitä, että on saanut aikaan jotain konkreettista, vaikeuksien nujertamisesta jne. Kun sitä ajattelee, niin onhan se komiaa. Ikkunatkin ovat juurin niillä kohdin, mihin ne on ollut järkevä laittaa, kun mittoja on mietitty pariin eri otteeseen millimetripaperilla. Tämän vernakulaarin arkkitehtuurin lajin opin ennen kansainvälistä traditiota, jonka tunnen vasta puutteellisesti.

Timo 20:11 (0) kommentoi

12.4.06

 

Gnothi seauton 2

Miksi ihmiset vieraantuvat niin eri tavoin?

Timo 11:58 (0) kommentoi

11.4.06

 

Valaisevat eläimet

Ei yksikään kaksoiseläin, Diplozoon paradoxum, ole näin ristissä ja solmussa. Toinen ajattelee lähempiä eläimiä ja kauemmin, toinen kauempia lähemmin.

Tulitela olisi mukavan lähellä, selitin. Se on Toledon nimi vanhoissa heprealaisissa lähteissä ja kaikista vedenalisista olennoista kaiketi kirkkain: Pyrosoma, ihmisen pääjaksotovereita, salpamaisia vaippaeläimiä tuppimainen yhdyskunta. Kun sormesi piirtää tulitelan pintaan nimen, jonka haluaa, se loimuaa siinä tulikirjaimin!

Sinä totesit katsohan, lukemattomat pienet eläimet valaisevat merta, mutta syvälle sukeltava kaskelotti, Physeter macrocephalus, on yhä pimeä. Haluaisiko valas valaista saaliinsa tien niin kuin valosuukala Thaumatichthys tai omansa kuten me natriumin vaativalla alakulolla polkumme valaisevat eläimet?

Timo 21:21 (0) kommentoi

 

Ei pitäisi yllytyksestä leikkiä vastuunkantajaa.

Timo 21:11 (0) kommentoi

 

Uusi kokemus

En ole koskaan aiemmin syönyt Mignon-munaa. Juuri nyt olisi hyvä aika rikkoa tämä tällainen, joka on kädessäni. Vai pitäisikö minun jakaa se jonkun kanssa?

Timo 15:28 (0) kommentoi

 

Gnothi seauton

Pelasin vuosikaudet vaikeaa peliä, jossa ei ollut muuta palkintoa kuin häpeän välttäminen. Sitä, joka ei tiedä, kuka on, mistä tulee ja minne menee, on helppo käyttää hyväksi. Kun tällainen ihminen - useinkin toisten yllytyksestä - yrittää toimia järkevästi ja puolustaa itseään, hän tulee kerta kerran jälkeen puolustaneeksi jonkun kuvitteellisen, olemattoman henkilön etua ja pelanneeksi toisten pussiin. Itselle jää vain häpeä.

Ehkä kuvaavinta on se, että minulle onnistuttiin myymään eläkevakuutus tilanteessa, jossa minulla ei ollut tietoakaan palkkatyöstä.

En enää ikipäivänä naureskele ihmisille, jotka sanovat vetäytyvänsä jostain jonnekin etsimään itseään; en ainakaan heidän pyrkimyksilleen, vaikka uskon, että itse on jotain, mikä emergoituu vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Olennaista - ja onnellista - on voida myöntää, ettei itsensä tunteminen ole mikään irrationaalinen mutufiilistelyakkamaisuuslaiskuusturhamaisuushörhöpsykomyyttikvasiuskonto vaan kaiken päämäärärationaalisen toiminnan perusta siitä huolimatta, että tuo perusta on useasti hauras ja "itse" itse melkein yhtä kiistelty olio kuin Jumala.

Timo 11:09 (0) kommentoi

10.4.06

 

Arjen aistillisuudesta, epäterävästi

Tunnisteet: kuva

Timo 07:08 (0) kommentoi

9.4.06

 

di tri

Tahdon kertoa eräästä dilemmasta, joka on varmaan monille tuttu: mitä vahvempia ideoita ja suunnitelmia minulla on, sitä omituisemmalta ja hankalammalta onnistun vaikuttamaan. Oman tahdon vahvistumisen hintana olisi näin ollen sosiaalisen kehityksen taantuma. Näyttää nimittäin siltä, etten vieläkään ole oppinut sopeutumaan sosiaaliseen todellisuuteen muutoin kuin passiivisuuden kautta. Kun kerran aktivoidun, olen ulkona pelistä, kuvioista, kategorioista: osaan puhua ainoastaan siitä, mikä minua kiinnostaa, ja auta armias, jos todella keskityn johonkin!

Ehkä voin oppia vielä, mutta tälläkin on varmaan hintansa: dilemmasta tulee trilemma.

On hienoa olla oma-aloitteinen, mutta siihen liittyy kaikenlaisia riskejä, kuten se, ettei aloitteita ymmärretä alkuunkaan. Keskittymällä pelkästään toisten aloitteiden ymmärtämiseen voi parhaiten pitää huolta siitä, ettei kenenkään tarvitse tuntea itseään tyhmäksi - oman narrimaisuutensa huomaa tällöin vasta jälkikäteen, sikäli kuin huomaa.

Tyytyväisin lienee se, joka ei koskaan tajua elämänsä elämättömyyttä, vaikka onnellisuudesta on joillain tärkeilevillä filosofeilla toisenlaisiakin mielipiteitä.

Eräät ystäväni, jotka eivät ole niinkään miehiä, näyttävät toivovan sydän syrjällään, että olisin (1.) voimakas ja määrätietoinen mutta samanaikaisesti (2.) toiset aidosti huomioon ottava ja (3.) ettei minun koskaan tarvitsisi tiedostaa tiettyjä asioita, joita en tiedosta.

Timo 15:43 (0) kommentoi

8.4.06

 

Pieni aivokriisi

Mitäs tässä tekisi, läimisi itseään poskille, jotta olisi taas vapaa kirjoittamaan? Kirjoittaisi tällaisia huomautuksia aivan miten sattuu keskelle mitä säädyllisintä blogimerkintää ja jatkaisi sitten. Mutta kun se ei käy laatuun. Kun on se sietämätön pakko pitää yllä sellaisiakin laatukriteereitä, jotka ytimissään tunnistaa keinotekoisiksi ja ulkokohtaisiksi. Ja kun ovi on lukossa, siitä ei pääse sisään eikä ulos.

Luulen, että se ovi on aivopuoliskojen välillä. Pedantti vasen ja suuruudenhullu oikea vääntävät, vetävät, työntävät kahvasta aina eri suuntiin kamppaillessaan totuusmonopolista ja täydellisyydestä.

Timo 13:18 (0) kommentoi

7.4.06

 

Perjantain velvoite, osa 1

Mikä meitä yhdistää, mikä erottaa? Tätä mietin, jos pystyn. Toivon oikeastaan liikuttuvani kysymyksestä niin kuin eilen illalla nukkumaan mennessäni, mutta liikutus, joka siunaa pohdintayrityksen mutta myös keskeyttää sen, keskeytyy vuorostaan epäilyksiin, joiden mukaan olen sortumassa tekopyhään julkitunteiluun. Ja olen taas lähtöpisteessä, asettamassa kysymystäni siitä, mikä yhdistää ja erottaa.

Tämä epämääräinen kysymys mielessäni matkustan Otaniemeen.

Etenen päättäväisesti, vaikka suuri päämäärä on tuntematon. Tunnen, miten voima virtaa jäseniin, koko elimistöön. Tai elimiin ja jäsenistöön, miten haluatte, sillä haluan vihdoin päästä mukaan. Nuorempana olisin päässyt, mutten osannut tulla: en jaksanut enkä uskaltanut täyttää omia ehtojani, ja jouduin kotiini kasvamaan. Tätä kirjoittaessani muistan, miten iäkkäähkö yhdyskuntasuunnittelun assistentti opasti minua joskus kolmannella vuosikurssilla, kun tuskailin fragmentaarisen rästityöni kanssa: hän kehotti minua hellittämään hetkeksi ja menemään tyttöystäväni luo. Tyttöystävää ei ollut, enkä tainnut osata edes kuvitella, että voisi olla, tuossa tilassa, josta ei ollut ulospääsyä.

Alvarinaukion poikki suoraan päärakennuksen ovia kohti vievä polku on veden peitossa, kuten aina keväisin. Valitsen vaihtoehtoisista reiteistä vasemmanpuoleisen ja toistelen mielessäni sanaa "intensiteetti". Ajattelen sellaista motivaatioperustaa, intohimoa, joka saisi kaiken toimen ja olemassaolon täyttymään merkityksestä. Nostalgiassa on intensiteettiä, ja huomaankin sen kihelmöinnin yllyttävän minua jatkamaan opintojani, ottamaan vihdoinkin haltuuni sen, mikä on koko ajan ollut käden ulottuvilla. Jälkiviisaus helpottaa kummasti tulevaisuuteen suuntautumista!

Kuinka monelle voinkaan nykyisin sanoa: "Vielä silloin ja silloin en olisi mitenkään voinut kuvitella, että saattaisin törmätä johonkuhun kaltaiseesi." Veikkaanpa, etteivät jälkiviisauden mahdollisuudet lopu tähän. Kun olin nuori, menin vain sinne, minne osoitettiin. Minulla oli pullossa kasvaneen elämänkäsitys. Tiesin tämän, mutta oli silti. Unelmat olivat korvautuneet ennakkoluuloilla hieman ennenaikaisesti.

Istutuslaatikkoihinsa kuolleet hemlokit (sikäli kuin tunnistan) tervehtivät minua päärakennuksen paahteisella edustalla. Mitä nämä tekevät näissä maisemissa, joissa koulutetaan maamme kaikki maisema-arkkitehdit? Astun pääaulaan. Siellä neljä typerryttävän nuorta ja nättiä arkkitehtiopiskelijapimatsua myy taas lippuja Kevätkiima-bileisiin. Mikään heidän ulkoisessa olemuksessaan ei muistuta 90-luvusta. Minne ovat kadonneet tummat, koruttomat vaatteet ja huolekkaan kireät suupielet?

En jää ihmettelemään tätä, vaan luikahdan ATK-keskuksen käytävään. Unix-salasanani täytyisi vaihtaa, mutta luulen, etten muista sitä. Päätteen ääressä löydän kuitenkin lompakon uumenista pari muistilappua. Toisessa niistä on viimeisin salasana. Vaihto onnistuu, ja uusi sana pysyy päässäkin, niin uskon: olen alttiimpi kuin aikoihin oppimaan ja muistamaan. Nähdäkseni, sano.

Jatkuu.

Timo 23:03 (0) kommentoi

6.4.06

 

Solipsismi käytännössä

Olen nyt tässä ja maailmallani on tällainen muoto. Olisipa muillakin samanlainen, jollain tässä ja nyt käyttökelpoisella ja hedelmällisellä, kohtuullisella abstraktiotasolla. Jotenkin oikeasti.

Eliitit katoavat: kukaan ei enää usko omaan lähtökohtaansa.

"Tästä lähdetään", he sanovat, eivätkä lähde kuin jalat edellä.

Timo 23:54 (0) kommentoi

 

Kun tyyli tippuu kyydistä

Au au, en nähtävästi osaa kirjoittaa spontaania, lyhyttä, nopeaa merkintää sortumatta kongruenssivirheeseen eli anakoluuttiin heti ensimmäisessä sanaparissa. Muutoinkin kankeasti kääntyy mieli: sana "tämä" toistuu töksähtäen samaisessa eli edellisessä merkinnässä. Oman tekstin toistuvaan toimittamiseen olen tuomittu näemmä.

Timo 13:17 (0) kommentoi

5.4.06

 

Uudelle kaudelle

Alkanutta yksitoistavuotiskaudes[t]ta on nyt kulunut hieman yli vuorokausi ja jäljellä on siis neljätuhatta ja seitsemäntoista. Tämä kausi on pienen elämäni kannalta varmasti keskeinen. Tämä itse valitsemani siirtymähetki on jännittävä ja vakava mutta myös lupaava.

---

Alku aina hankalaa. Sorruin tänään Stockan Hulluille Päiville mutten sentään niiden banaaliuden murtamaksi.

Timo 22:00 (0) kommentoi

4.4.06

 

4. 4.

Edellisessä merkinnässä olin 22, tänään täytän 33.

Timo 12:39 (0) kommentoi

 

Suuri 1995-retrospektiivi

Palaan tällä kertaa taaksepäin kesään 1995. Silloin kirjoitin näemmä varsin hyvin: toiveikkaasti, irtonaisesti ja itsetietoisesti. Kirjainten lisäksi piirtelin tietysti ihmisiä, mutta myös hämähäkkejä, jotka olivat ainoat seuralaiseni yhdessä Teekkarikylän rauhallisimmista asuntolabokseista: solumme yhteistiloja ei käyttänyt juuri kukaan, kaikki huoneet olivat samalla puolella käytävää ja jokaisella asukilla oli oma kylpyhuone ja jääkaappi. Asuin samassa kopperossa vielä kolme vuotta.

Fuksivuoteni -92-93, ennen varusmiespalvelusta, majailin kahden hengen huoneen, keittiön ja kylpyhuoneen käsittävässä "solussa" (soluista tosiaan puhuttiin), mutta ainakin koko kevätlukukauden sain olla huoneistossa aivan yksin, liki ilmaiseksi, merinäköalastani ylpeänä. Olin noihin aikoihin eristäytyväinen, joten järjestely tuntui mitä mainioimmalta, vaan kunpa joku olisi estänyt ymmärtämätöntä nuortamiestä sortumasta moiseen yhteensä viiden vuoden Otaniemi-isolaatioon!

Opintojeni alkuvaiheen muistiinpanoista minulla ei ole selkeää käsitystä (armeijassa on muistaakseni pitänyt minkäänlaista päiväkirjaa), mutta kesäkuussa 1995 käyttöön ottamassani paksussa mustassa kirjassa viitataan heti alussa mustaan vihkoon, jota en ole löytänyt mistään. Siivoaisin ja järjestäisin heti paikalla kaiken nykyisessä asunnossani, jos vain voisin olettaa, että vihko on täällä jossain.

Jo saman vuoden syksyllä sanoihin ilmestyy latistavaa kitkeryyttä, epätoivoakin, ja kevään 1996 merkinnät ovat jo liki täysin elottomia, itseensä käpertyneitä selittelyitä: ainoat viehättävät huomiot näyttävät liittyvän komeetta Hyakutakeen, ja niihin saatan palata myöhemmin. En liioitelle hirveästi, jos totean, että tuolloin, vuonna 1995, alkoi kohdallani kymmenen vuoden korpivaellus, joka on päättynyt vasta aivan äsken.

[Useista lauseista puuttuu piste. Olkoot niin tässäkin:]

25.6.
Musta vihko on viimein täynnä. Jos olisin lukenut enemmän, olisin löytänyt omat ajatukseni kirjoista paremmin muotoiltuina, enkä olisi kirjoittanut niitä (ehkä jotain muuta)

26. 6.
Outoa, että ongelma usein saattaakin olla juuri siinä, että jätän ongelman artikuloimatta, vaikenen siitä itsestään.

Joka ryhtyy johonkin, voi sallia itselleen heikkouden monessa muussa.

27. 6.
Skeptikko sanoo: epäröin totuuden vuoksi, olisin väärässä, jos en epäröisi.

Olisinpa osannut sanoa noin - naurettava kateuden muoto.

28. 6. On nämä kyynisyyden, häpeän, väistelyn attraktorit

30. 6. Rakastuminen antaa hyvän tekosyyn turhille kuvioille.

1. 7. Ehkä neuroottinen, mutta tiedän, milloin tiedän jotain.

2. 7.
Toimin niin, että voin katua jatkuvasti: pientä järjettömyyttä, epäröintiä jatkuvasti.

(käsitteellinen) herkkyys, tarkkanäköisyys - tässä voivat järki ja tunne kohdata

Kun tie nousee pystyyn, ei ole muuta tietä kuin ylöspäin

[Tämä sutkaus on varmaan keksitty monesti. Minä keksin se tuolloin, ja olen siitä edelleen ylpeä!]

4. 7.
Haluan puolustaa puhdasta formaalisuutta, vaikka se ei ole ihmistä varten...
...ja vaikka vain pikkusielut taistelevat tyhmyyttä vastaan.
...mutta jostain on aloitettava.

Omat haihattelunsa on hyväksyttävä, muuten ne jäävät haihatteluksi.

Uudet näkökulmat lisäävät ajattelun vapautta; ajattelun vapaus tuottaa uusia näkökulmia.

9.7
Ei siksi, että luonto puhuisi minulle tai vaikenisi, vaan koska sillä ei ole mitään asiaa.

vaan mikä lintu sanoo jotakuinkin ti-pröl-pröl-pröl-tsirivit-tsirivit?

11. 7.
Käsitetaide ei ole vaikeaa, kun se käsittelee taidetta. Mitä tämä kertoo taiteesta?

21. 7.
On oikein ja kohtuullista, että huonoudestakin voidaan maksaa hyvin

27. 7. Ajan nopeus on minun hitauttani.

28. 7.
Järki on toden totta käsite, jonka määritelmää saa hakea. Se on jälkiviisas käsite.

29. 7.
Tekijäihmiset ahdistavat minua - ja kaksi asiaa aikuisuudessa: aika ja raha.

Abstrakti ajattelu ja voimakas todellisuuskokemus yhtä aikaa?

Rakennus voi olla vain yksi kerrallaan.

1. 8.
Häpeä: pohjoiseurooppalainen kieli, jota en tunnistanut.

3. 8.
Kulttuurivaikuttaja antaa vaikutelmilleen lainvoiman.

Väistelyn taito eli ajatuskenttä, jota käsitteemme eivät vielä ymmärrä.

13. 8.
Voiko arkkitehtuurin löytää itsestään? - kuin löydän ihmiskasvot? ei kai.

15. 8.
Miten voitetaan naivius siten, ettei lapsi mene pesuveden mukana

20. 8.
Näen heikkoutta ja epämääräisyyttä (mieleeni muistui "säälin vuosi")
- aina joko itsessä tai toisissa
- ja aina kun näkökulma ei ole annettu - siis elävässä elämässä aina.

Mikä onkaan parempi kuva inhimillisyydestä kuin se, että voimme loputtomasti nähdä ihmiskasvoissa yksilöllisyyttä ja vivahteita.

Minua huimaa nimenomaan yksilöllisyys, kvaliteettien loputtomuus siinä.

Toisaalta sanotaan, että naiset tunnistavat ilmeitä paremmin kuin miehet.

21. 8. Alhaalla

kun voisin nousta
vajoan
kun voisin ehetä
hajoan

23. 8.
runous joka heijastaa
otsarypyt
jossa kaikuvat kirskuvat
hampaat
olkoot kuvana riittämättömien
katkeruudelle
tämänhän pitäisi olla älyllistä - kautta
kunniani

Sanoillani tuntuu olevan omat mielipiteensä minusta.

Muiden seurassa alennun toisten tasolle
Omassa seurassani alennun itseni tasolle

29. 8.
Hämähäkit kutovat verkkojaan ja minun on pakko sotkeutua ajatuksiini

3. 9. Keskinkertaisuuden keskinkertainen kielikuva leijuu ylläni.

27. 9.
Filosofi on se joka voi liittää työnsä mielekkyyden kysymisen osaksi työtään.

6. 10. En ehkä ole rakentaja
- nakertaja

14. 10. Kiusallista nyhtää pieniä siipiä, joita kasvaa sinne tänne.

19. 10.
Yksittäisiä ihmisiä yksittäisissä tilanteissa yksittäisistä syistä. Tämä on elämän ja kirjallisuuden omin viesti.

20. 10.
Olen varovaisesti taipuvainen uskomaan problematisoinnin loputtomuuteen.

29. 10.
Ne hauskat värikuviot, joita syntyy silmiä siristäessä auringonsäteiden osuessa ripsiin.

26. 11.
Älyn polut eivät anna vapautta, niilläkin me kuljemme kyvyn, jota nimitämme älykkyydeksi, varassa.

[Tärkeintä älyssä onkin se, mikä riippuu meistä, eli käyttö.]

2. 11.
Aforismeihin sortuu kirjoittelija, joka ei pysty pidättelemään heurekaa(nsa)

Humala selvinpäin (kuten eilen) on hyvä, vaikka tuntuu kiusalliselta velttoilulta.

5. 12. Nuorta kadehditaan, vanhaa arvostetaan.

6. 12.
On olemassa sisäinen elämä ja sisäkkäinen elämä. Minä olen joskus valinneeksi jälkimmäisen. [sic]

taideopetuksen ongelma: mehän aina jo olemme tehneet epäsuotuisia valintoja.

15. 12.
minä vain houkistun

Kiivetä "diskurssin" tasolle jäädä sinne puuhun heiluttelemaan jalkojaan.

18. 12.
Joulun tunnelmassa on omat sääntönsä. Esim. pastellivärein tehty joulutunnelma näyttää väärennökseltä, ja Matissen maalauksia ei voi katsella jouluna.

19. 12.
Efemeridit
tavoittamaton kuva,
tulkitsematon päiväkirjamerkintä
Satunnaisuus, se, että ajattelen nyt näin.
Minua liikuttaa se, mikä on pysyvää ja se, mikä on sattuman siittämää.
Se, mikä tuodaan julki, kuulutetaan turuilla, ketä se liikuttaisi?
(Pätee tähänkin, eikö totta.)
Näinä talvi-iltoina aukean yllättäen, Jos en menisi heti nukkumaan, siirtyisin ehkä jonnekin poeettiseen.
Joulun lapsi, pimeän piruparka.
Kun pidät jarrukahvasta kiinni, voit tehdä huonoa runoutta vaikuttaamatta tyhmältä, usko pois.

roihuava taakka

19. 12. Kunnes viisaus voittaa vilpittömyyden

26. 12
Jos minä olen suku, on tämän kirjoittanut sen musta lammas ja perinnön turmelija.

Tikapuita pystyssä sinne tänne
filosofeja ylös ja alas
se-mistä-ei-voi-puhua ilmestyy
lapset syömään

Isäni on matematiikka,
hän sanoi
yritti koota itsensä
epäihmisen osista
- noin viatonta
on hybris ja
pyhän häpäisy

27. 12.
Halajan tietoa tilkitäkseni rinnastusteni raot

28. 12
Esteettinen ei tunne "pointteja".

Arkkitehtoninen teos on parhaimmillaan nykyisin "täydellinen huijaus", jonka luo viime kädessä tapa, jolla kuvaa siitä pönkitetään.

Tärkeys:
On varottava ottamasta itselleen taakkoja turhamaisuudesta

Rakennus pukeutuu turhuuteen, uutena, juhlittuna

Useammat ihmiset ovat kiinnostuneita arkkitehtina toimimisesta kuin arkkitehtuurista.

[Lyöntivirhe "arkitehtuurista" korj. klo 7.32, samalla lisätty lauseet "Tärkeys: On..." ja "Rakennus pukeutuu..."]

Paljon on tarpeen, mutta vähän merkittävää ja siihenkin maailma hukkuu.

"Säläkirjoitusta"

"Tunneviritteisiä assosiaatioita"

1995, otteita muistikirjasta.

Timo 00:14 (0) kommentoi

3.4.06

 

Kulttuuri, soluviljelmä.

Timo 11:40 (0) kommentoi

 

Pelosta

Aiheeton pelko on parempi kuin aiheellinen.

Mitä halveksitumpi pelko, sitä aiheellisempi.

Tunnustan pelkääväni.

Heikoimmat eivät saa pelätä.

Timo 11:37 (0) kommentoi

2.4.06

 

Kevät

Tuhkanharmaa
kasvaa valkeasta
varjottomasta.

Timo 22:06 (0) kommentoi

1.4.06

 

Panelointi tulee vaakaan

Kulttuurilehtipaneelia ei voi jättää väliin, mutta koetan ehtiä Tampereellekin.

Timo 14:06 (0) kommentoi

 

Järjestystä ei ole ilman esijärjestystä.

Timo 13:48 (0) kommentoi

 

Se, että päädyin penkomaan muistikirjojani, johtui oikeastaan blogimeemistä. Kiitos kuuluu Trisille, joka meni edeltä.

---

En muuten enää jostain syytä pysty muuttamaan merkintöjeni päiväystä (Safari-selaimessa), joten kellonaika on useimmissa tapauksissa aika viitteellinen. Pahoittelen.

Timo 13:25 (0) kommentoi

 

Vuoden ensimmäiset pikkujoulut tänään

Timo 13:06 (0) kommentoi

 

Varoitus menneisyydestä

25. 1. 1996
Sikolätiksi päässyttä huonetta siivotessani löytyi [sic] kuultopaperilappu menneisyydestä, varoitus. Siinä luki:

1. 4. On varottava patoutumista.

Timo 13:01 (0) kommentoi

 

Mielen siivoamisesta. Planet Procrastination on hyvä blogi.

Timo 12:21 (0) kommentoi

 

Esiblogi

On aivan selvää, että vanhat päiväkirjamerkintäni ovat jonkinlaisia yrityksiä kommunikoida. Siksi en itse miellä niiden julkaisemista mitenkään omituiseksi eleeksi (epäilen, että jotkut saattavat mieltää). Tuskin mitkään niistä vaikuttavat täysin yksityisiltä. Toisista henkilöistä kirjoitan muistivihoissani niin diskreetisti (ja harvoin vihoissani), etten aina itsekään tiedä, kenestä on kyse.

Timo 11:09 (0) kommentoi

 

Isä kuoli, lupauksia

29. 3.
Isä kuoli.
Nyt mies katsoo peilistä.

31. 3.
Talot eivät ole pieniä iloja.
Niitä ei voi näpertää.

Suuri on paha, jos sen edessä hyvä häpeää.

Ajattelin silloin joskus kirjoittavani aforismikokoelman.
Pitäisikin luetella asioita, joita voisin koettaa.
-isi-muotoja... ja juuri lupasin itselleni tehdä sen mitä pitää.

Suuremmat sanat, suuremmat kuvat, minähän olen kävelevä marginaalimerkintä!
Alanko jo vallan halveksia heikompiani, avoimesti.

1. 4
Selvittääkseni ajatuksiani...

Vain kiteytyksen koen perustelluksi.

3. 4.
leikkiä ja teoriaa...

Tällainen olen ollut:
häpeän, tuskailen, mutta muuten en välitä.

Mies, riisuttu malli
ei, vaan sielu, näyteikkunamalli,
pelkät kuoret

Miten voisin Otaniemessäkin mennä nukkumaan elämäninnosta hytisten.

4. 4. klo 19.20
Olen 25
. Tilin tähänastisesta elämästäni joudun vetämään hatustani, koska kirjanpitoa olen kammonnut.

Pelastaako objektiivisuus ja kiihkottomuus häpeältä?

Jospa osaisin ajatella, kun ajatteluani tarvitaan.
Tämä kirja on yksinkertainen esimerkki ajattelun tarvitsijasta, helppo asiakas, kuvittelua jo selvästi konkreettisempi harjoitusvastustaja.

5. 4.
Mitä voi jättää kriittisen projektin ulkopuolelle?

Kriittisen projektin sisällä ei tällaisiin kysymyksiin ole lopullista vastausta.

Päädyn kysymyksiin, jotka kysyvät vain itseään, eivätkä enää viittaa mihinkään suoraan.
Puolivahingossa olen taikonut objektin kadoksiin.

10. 4.
Nyt minun on asetettava itselleni päämääriä, joita en voi toivoa auktoriteettien ymmärtävän.

Aikani minua kannatettiin ja aikani olen ollut avuton.

17. 4. Tahto, tahto, tule esiin.

21.5
Jaksanko vielä pitää pilvistä?

hapaks legómenon*
tuon pilven sanoma

1998, otteita, *oik. hápaks legómenon

Tunnisteet: isä

Timo 11:03 (0) kommentoi