Sanoja pystyyn
Minulla on taipumus myöhästyä ystävieni häistä.
Pimeässä on mahdollista kirjoittaa viivoitetulle viholle. Ei, ei se ole mahdollista. Mutta vasen käsivarsi auttaa. Siirrän sitä vasemmalta oikealle aina kun rivi täyttyy. Olen keksinyt pimeäkirjoituslaitteen. Rivit ovat kaarevia. Tunnen paperin. Kirjoitan niin yksinkertaista kieltä, ettei käsialan ole väliksi. Kirjoitan sanoja pystyyn. Käsi tulee vasemmalta ja peittää jo kirjoitetun. Näkyvistä, pimeässä. Niin pitää olla - tämä on hyvä keksintö. Väitetään, että Faust eipäs kun Mann osasi ulkoa sen romaanin, joka oli työn alla, Faustus, muistaakseni. Minä en halua muistaa aiempia sanojani. Käsivarsi tulee vasemmalta ja peittää. Niin on ----. Sensuuri koskee aiempaa. Rivin siir---- Minä kirjoitan ----joitan enkä halua muistella. käsi on parempi kuin viivoitin sen varjoon. Näen hetki hetkeltä ----- vaikka haluan kirjoittaa pimeässä.
Tähän aikaan vuodesta. ---sin käden pois. En tarvitse enää varmistavaa sensuuria. Tarvitsisin muodon, jonka keksin ja unohdin. Sanat eivät enää peity. Ne näkyvät ---- ---- ohuina mutta utuisina juovina. ---- tummemman harmaana vyöhykkeenä käteni varjossa, sen, jolla kirjoitan. Vasenkätinen kirjoittaisi ylhäältä alas, oikealta vasemmalle. --- --- muistuttavat tapetin pystyjuovia. Vaakaan tapetointi on harvinaisempaa. Ammattimieheltä sen pitäisi sujua. Pystyyn kirjoittaminen - laulu-jää-pystyyn - on vastaavasti erikoisuuden tavoittelua, mutta tekstistä tulee tapetti, jos tulee, se on lohdullista. Rivit eivät ole suoria enää. Miksi tavoittelen sokeutta, keinoteoin konstein?
Valkoinen paperi, se ohjaa minua. Fluoresoidut viivat, taivaan ultraviolettisäteily. Alan kaivata lisälaitteita, yritin tänään miettiä, miksi tapetissa on juovia. Tutkimani malli kai jäljittelee panelointia, viilupintaa pikemminkin, painettu, ootrattu paperi seinässä: neuroottisen modernistin silmissä tuollainen on väistämättä epäilyttävää. Kynä rapisee. Neuroottinen modernisti kuulee. Mitä tapetti yrittää merkitä, miksi ---- sulautua. Aloin jo pelätä, ettei --- erota tapetista - --- --- veljelleni seinämateriaaleja. Olin toistuvasti keksivinäni ratkaisun. Veljeni otti idean vastaan hieman vastahakoisesti ja kyllästyneenä, "miksipä ei" - ei, ei hän niin sanonut, tuo on väärä fraasi, huonolta käännöskirjalliselta, naismaiselta kuulostava. Olen sulautunut tapettiin. Seinien värit ovat vaikea ongelma, jos koettaa ennakoida kaikkien mahdollisten osapuolten makua ja silti pitää kiinni kokonaisuuden laadusta, niin kuin siinä olisi jotain mistä pitää kiinni. Olen neuroottinen modernisti. Opin taiteilijaksi jäljittelemällä ennakkoluuloja.
Luulojen poistaminen vaatii neurokirurgin kättä.
Kyllä, halpa ruutuvihko ja pimeän turva. Alan uskoa niihin ja tekstiin, joka on tapettia, paitsi ihmeen kaupalla. Luen vanhan sanaleikin vanhatestamentillisena uhkauksena: "Kärpänen kun tapettiin, tuli tahra. Tapettiin." Pimeässä tahrat eivät näy. Jokainen häilähdys seinän, paperin pinnassa on öinen ajatus. Silmäsumussa, yökuvan rakeissa, soluryhmissä. Silmien tapittaessa aukkoa, jossa olen. Sauvasolut so--vat, onnellisina kohdatessaan fotonin silloin, toisen tällöin. Kirjoittaminen on vain julkista unennäköä, jos valot ovat päällä; kaikki julkinen ajattelu on unelmointia, tuota suomen kielessä kömpelönkuuloista touhua. Emmehän me edes tajua vaipuneemme haaveisiin. Aivomme vain toimivat, emmekä pidä sitä pahana asiana. Käytännöllisyytemme ei koske sisäistä elämää.
Näissä on kummia muodosteita. Ihmiset tulevat vastaan kuin punaiset. Kirjoituksen on tapahduttava pimeässä, kun vuodenaika on pimeä. Se on ainut vaihtoehto. Käsiala selkiytyy tai oppii kymmensormijärjestelmän, taottuaan tarpeeksi, apina pahkurasormi. Sängyssä on hyvä olla kaidepuu, johon tarttua.
Muutamia kiusallisimpia kirjoitusvirheitä korjattu.
Pimeässä[n läpi] on kirjoituksen käytävä toteen.
Tunnisteet: kirjoittaminen
Timo 11:56
