3.11.06
Sosiaalista tekstiä
eli pitkästä aikaa uusi osa sarjaan Näköisiä unia
Toissaöisessä unessani kohtasin kriitikon. Kriitikko saattoi olla läsnä nimellisesti tekstinä, kenties kommenttilaatikossa, mutta muistan tietäväisen äänen (olen valveillakin varsin herkkä tekstistä kuuluvalle äänelle - toimittamattomaan verkkotekstiin tämä pätee aivan erityisesti) ja jonkinlaisen hahmonkin: nuorehkon, miespuolisen, tummahiuksen, pyylevähkön, istumassa oikea kylki minuun päin, katsekontaktia hakematta.
Unikriitikko uskalsi kritisoida samaa mitä minä itsekin eli kirjoittamisyrityksiäni, joita blogini ilmentää.
Olin puoliunessa miettinyt, että kirjoittamiseni saattaisi olla luonnoltaan ja lähtökohdaltaltaan sijaistoiminto, korvike luontevalle sosiaaliselle yhdessäololle, jota vaille olen jäänyt etenkin elämäni varhemmissa vaiheissa. Hieman liikuttuneena koetin muodostaa mielikuvan onnellisista ihmisistä. jotka laulavat kuorossa. Olen ikään kuin aina halunnut kuoroon, mutten ole uskaltanut hakea mukaan... Saatoin herättyäni kirjoittaa muistivihkooni kiteytyksen: "Kirjoittaminen, kuorolaulun korvike?"
Juuri tässä vaiheessa tuli kriitikon vuoro astua uninäyttämölle. Hänen mielestään se, mitä teen, ei ansaitse kirjoittamisen nimeä, koska en sano mitään; koska en kommunikoi enkä puhu asiaa; koska en pääse kiinni mihinkään konkreettiseen; koska en ilmaise itseäni luontevasti enkä osaa etäännyttää itseäni tekstistä; koska käytän sanoja itsetarkoituksellisesti; koska en osaa rakentaa sujuvasti virtaavia narratiiveja enkä nähtävästi kykene enkä suostu hallitsemaan minkäänlaisia ammatillisia konventioita... Jotakuinkin tämänsuuntaisia mielipiteitä hän esitti, tai vastaavia - unimielipiteitähän on usein vaikea kääntää arkikielelle. Te, valveutuneet lukijani, saatatte pitää kuvailemani kaltaisia näkemyksiä aika sovinnaisina jollei suorastaan patakonservatiivisina, mutta uneksimani kriitikko toisaalta vaikutti juuri sellaiselta penseän snobistiselta intellektuellilta, jolle "kirjoittaminen" tai "kirjoitus" on jotain kirpeän hienostuneesti määriteltyä, abstraktia ja ranskankielistä, écriture, jotain, mikä on nyt ja vasta ohittava kurjan subjektiivisuuteni joka puolelta, jotain omalakista, suvereenia, miltei automaattista... Edustipa unikriitikko vaativuudessaan sitä tai tätä, hänen kannakseen jäi, että se, mitä teen, ei ole kirjoittamista vaan sanaripottelua.
Tunnen itseni lapseksi, joka leikkii aikuisten pöydältä tippuneilla irtosanoilla.
Haluaisin kovasti,
että osaisin kirjoittaa...
Tunnisteet: unet
Timo 23:54
