aikani

31.7.03

 

Muusa

Monellako meistä on muusa? Minulla on, sellainen, joka toisaalta rauhoittaa mieltäni ja toisaalta tekee levottomaksi ja myös surulliseksi, koska olen hämärästi tietoinen arvokkuuden takana olevasta kärsimyksestä. Hän erotisoi ilmapiirin silkalla läsnä- ja poissaolollaan, ilman kiusaa ja hölmöyksiä. Itse leikin tunteillani toistenkin puolesta, mutta hän on vakava. Hän haluaa kommunikoida kanssani, vaikkei siitä ehkä tule mitään, koska tapaan ajatella toistenkin puolesta, tehdä muista pelkkiä statisteja, sivuääniä. Toista ihmistä ei voi korvata kuvitellulla, vaikka jutuniskennässä (kuten tässä) harjoitetaan ja tarvitaan tällaista taitoa.

Sosiaalisen todellisuuden kauheus ja kauneus on siinä, että se ei ole omassa päässä. Luen taas blogeja: Mitä maailma olisi ilman toisten subjektiivisia ääniä. Kunhan niistä jotkin eivät kaikuisi korvissani aivan turhanpäiten.

Monille olen joko kummajainen tai sitten hyvä peili, rakkaiden ajatuskuvioiden muunnin ja vahvistin. Olen vahva aivomyrskymäisessä kommunikaatiossa, joka on muodoltaan lähinnä jaettua narsismia. Olen intellektuaalisen autoerotismin jokapaikanhöylä. Ja miltei kaikille, siis myös hienotunteisille kunnon ihmisille, olen ihan mukava mies eli mukautuva ja toimiva omissa puitteissani. Mutta muusani odottaa enemmän ja minäkin odotan.

Muusani ansioksi luen sen, että voin pitää blogia tuntematta syyllisyyttä siitä, että se ei ole oikeaa kommunikaatiota vaan itsekeskeistä simulaatiota. Voin ilmaista ja kasvatella itseäni täällä ja harjoittaa kiinteämpää vuorovaikutusta toisaalla. Eikä tällainen pienimuotoinen julkisuus varmaan heikennä mahdollisuuksiani käyttää aikaani oikeaan kommunikaatioon.

Timo 13:02 (0) kommentoi

30.7.03

 

Irtiotto

Saavuin eilen illalla maalta Helsinkiin erittäin hyväntuulisena ja aikoen vakaasti olla lukematta muita blogeja ennen kuin olen kirjoittanut omaani kaiken sen, mitä olen mielessäni pyöritellyt ja paperillekin raapustanut. En hävennyt tunnustaa itselleni, että hapuilen ja että omia yritelmiäni kannattaa suojella liian likeiseltä assosioitumiselta "outoihin henkiin", joita toiset kirjoittajat kuitenkin aina joissain olennaisissa suhteissa ovat. Vaikka henkinen ja fyysinen ryhtini on kohentunut kummasti, olen vielä vähän turhan herkkä toisten heikkouksille - ja liian altis kiusaamaan itseäni. Parhaimmistakin blogeista jää mieleeni päällimmäiseksi pikkusieluisuus: en kiistä, ettenkö sovi tällaiseen joukkoon, mutta kyllä se vain masentaa.

No, miten kävikään aikeitteni: Sorruin. Tarkastin kolme hengentuotetta, mutta sitten lopetin. Nyt en enää lue blogeja, koetan vain löytää uudelleen sen ilmaisun ilon, jonka saavutan parhaiten kaukana näppäimistöistä. Tavoittelen siis osaltani Vapaan ja Upean YksilöPyksilön ElämänIlmaisua. Turha kuitenkaan huolestua, palaan kyllä ja luen kaiken, silla tunnen kuitenkin syvää harrastusta sellaisiin blogosfäärin elonmuotoihin, jotka onnistuvat vaivaamaan paksua päätäni. Imartelen itseäni ajattelemalla, että joitakuita kiinnostukseni ehkä jopa imartelee.

Timo 15:40 (0) kommentoi

20.7.03

 

Keskeytyvä elegia

Raskain mielin heitän kasvin biojäteastiaan. Se eli muistona lahjoittajistaan, enkä minä häpeäisi lainkaan mieleni raskautta, ellen joutuisi myöntämään olevani monissa itsekin toissijaisina pitämissäni yksityiskohdissa ylen ansarikukkamainen ja hellämielinen mies. Ystävät ehdottelevat minulle karaisevaa "raakuuskurssia", eivät tietenkään tosissaan. Armeija ei toiminut tällaisena. Karskius ilmeni siellä vain itsensä burleskina parodiana. Yliminäni on julma, mutta että tosissaan - ehei.

Timo 22:04 (0) kommentoi

 

Naturalisteille nostetta: nokkelaa vai ei?

Sorsamatti luki New Yor Timesia. Dennettin manifesti löytyy täältä. Lukijat kommentoivat täällä.

Timo 21:00 (0) kommentoi

 

Hyvästi pesäraunioinen

Tällä kertaa täytyy paiväkirjanomaisesti surkutella sitä, että joudun heittämään pois huonesaniaisen, jonka sain rakkaalta tädiltäni ja hänen mieheltään, jotka ovat molemmat nyt jo edesmenneitä. Hieman vaikeaa sille oli löytää paikkaa pakkoneuroottisesti kalustamastani mutta jatkuvasti keskeneräisestä ja sekavasta asunnostani, mutta olisin silti suonut, että se olisi kestänyt ruukunvaihdon.

Asuntoni tila on mieleni tila. Siivoamisen mentaalihygieeninen perusidea on saada mennyt ja tuleva pois häiritsemästä, jotta voi edes hetkittäin elää ja asustella tässä ja nyt.

Timo 19:51 (0) kommentoi

16.7.03

 

Wikittelin

Tunnustan tehneeni lomanjälkeisiksi ensitöikseni tihutöitä. Muuan trio on nyt wiki-esittelyssään kirjoitettu isolla E:llä, korjatkoon takaisin pieneksi, ken tahtoo. Myös ilmaisussa Habsburger Kreis (jonka muuten kuvittelen keksaisseeni) on iso K. Edelleen ilmaisut "sitäpaitsi" ja tottapuhuen" on katkaisemalla saatettu rytmisesti kieltämättä huonompaan mutta oikeakielisempään asuun.

Timo 01:09 (0) kommentoi

8.7.03

 

Väliaikatietoja

(Kankeita, unisia lauseita)

En osaa sanoa, kuinka suurelta osin viimeisen muutaman kuukauden aikana tapahtunut positiivinen kehitys mielialassani voidaan laskea bloginpidon ansioksi. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että minulle avautumisen mahdollisuus on aina ollut olennainen osa kokemuksen mielekkyyden tunnetta: jos jokin on minkään arvoista, se on myös kertomisen arvoista ja päinvastoin. Siten myös itsesensuurini ei kohdistu vain ajatusten ilmaisuun, vaan suoraan ajattelun itsensä mielekkyyteen. Taipumukseni hysteerisesti ylireagoiden ja samalla kovakalloisuutta osoittaen mieltää kaikenalaiset ajatusten ilmaisemisen (osin kuvitellut) sosiaaliset reunaehdot oman ajatteluni rajoitteiksi on rajoite sinänsä, mutta onneksi koen tavoittavani tällä palstalla juuri sellaisen vapauden ulkoisista esteistä, jota kaipaan. Lisättäköön vielä, että pelkästään yksityisen päiväkirjan avulla en onnistunut kamppailemaan ahtaista ja osin kuvitteellisista sosiaalisista kuvioista kumpuavaa ahdistusta vastaan, varsinkaan kun en yleensä vaivautunut kirjoittamaan jäsentynyttä tekstiä, vaan tyydyin kryptisiin toteamuksiin. Toisaalta blogiharrastus on näissä suhteissa paitsi lääke myös myrkky tai ehkä jopa parannettava sairaus itse: se antaa mahdollisuuden harrastaa egosentristä kommunikaation simulointia (itsen kannalta) uskottavasti ja kenenkään häiritsemättä. Pistää mietteliääksi: yksityinen ajattelu yleensä on suhteellisen egosentristä jonkin jutun simulointia...

Tuossa hieman alempana näkyvä hämärä toteamus muuten liittyy Markun kanssa käymääni keskusteluun, josta tuli jotain hyvin epämääräistä. Joskus vain alkaa näyttää siltä, että jonkin aiheen (omasta mielestäni riittävän) mielekäs käsittely vaatisi niin perusteellisen analyysin, ettei se maksaisi vaivaa, vaikka lukijat unohdettaisiinkin.

Timo 01:31 (0) kommentoi

7.7.03

 

Luikutus

Nuorempana minulla oli tapana säikkyä omaa ääntäni, joka tuntui ilmentävän jonkinlaista haavoittuvaisuutta, jotain liian lähelle tulevaa ja sydäntä riipaisevaa. Sukulaiseni näyttävät ja kuulostavat jotenkin viattomalla tavalla surumielisiltä. Kuten myös naiset, joihin ihastun.

Itsekiintymyksellä ja etenkin sen sävyllä on osuutta asiaan, mutta suomalaiset ovat maailman liikuttavinta kansaa, uskokaa vain. Onko oikeastaan liikuttavampaa olentoa kuin tavallinen suomalainen pikkupoika, kysyi runoilija Nummela syntymäpäivänään Tallinnan lautalla ( ja menossa oli vasta ensimmäinen olut). Niin, emme näe muualta tulevissa ihmisissä aivan samanlaista myötätuntoa herättävää suojattomuutta kuin kaltaisissamme. Ulkomailla tunnistaa suomalaisen miehen tai naisen helposti: suojaton, kuoreton, melkein tärisevä ihmisolento, jolla on jotenkin varovaisesti piirretyt piirteet, vetäytyvät, auringonarat silmät, sananarka suu, värittömät hiukset. Ulkomaalainen näkee samat asiat, mutta mikä tunne hänessä herää jos ei myötätunto? Me suomalaiset olemme yhä muihin eurooppalaisiin verrattuina lapsenomaisia, pehmeitä ja hieman yksinkertaisia maalaistyttöjä ja -poikia, mutta surkuteltaviksi me muutumme vasta hävetessämme tätä seikkaa. Suomalainen nainen häpeää, ja mies häpeää perässä. Semiurbaani tragedia.

Palatakseeni siihen mistä aloitin, en enää säikähdä omaa ääntäni kuten nuorempana. Voi olla, että lajitoverit säikähtävät, mutta sikäli kuin he eivät ole täysin säästyneet laulultani, he ovat säästäneet minut murhakritiikiltään, jos veljeäni ei oteta lukuun.

Minuun on iskenyt - liioittelisin jos sanoisin vastustamaton - halu laulaa.

Murrosiän melskeissä halusin tietenkin kuulostaa mahdollisimman miehekkäältä sillä seurauksella, että taisin päätyä laulamaan matalammalta kuin olisi luontevaa. Kun aloitan laulamisen luottavaisesti muka sopivalta korkeudelta, ääneni sortuu yleensä melodialinjan alimman tai toiseksi alimman sävelen kohdalla. Yläpäässä vaikuttaisi olevan enemmän mahdollisuuksia, etenkin kun falsettini tuntuisi yllättävän käyttökelpoiselta.

Timo 21:25 (0) kommentoi

6.7.03

 

Symbolisen ymmärtäminen kirjaimellisesti ei ole hyvä tapa aloittaa keskustelu.

Timo 10:22 (0) kommentoi

2.7.03

 

Keskustelu Markku Jantusen kanssa jatkuu:
Lasta ihaillaan yksilönä, ei toisten lasten joukossa. Aikuisilla on taipumus unohtaa lasten yhteisöjen olemassaolo, ja tämä, toden totta, voi olla heijastuma lapsen itsekeskeisyydestä. Painotin kenties yhteiskuntakritiikkiaspektia liikaa: loppujen lopuksi lapsuuden ihannoinnissa on kyse lähinnä jossittelun taiteesta, yleensä yhdistettynä jonkinlaiseen autenttisuutta painottavaan estetiikkaan. Esteettinen ihannointi ei kohdistu lasten aikaansaannoksiin vaan motiivien ja kokemusten intensiteettiin sekä niiden oletettuun ratkaisevuuteen koko elämän kannalta. Lapsen kokemuksissa ihaillaan niiden subjektiivista, ei objektiivista mielekkyyttä: unien ihailu on muuten samaa maata.

Sivumennen sanoen erilaiset idealistiset etiikan muodot lähenevät estetiikkaa. Markku mainitsee oikeudenmukaisuuden esimerkkinä abstraktista käsitteestä, jonka lapsi voi omaksua vasta vähitellen kykyjen ja kokemuksen karttuessa. Varmaan näin on, mutta lapselle ominaista on kokea oikeudenmukaisuuden kaltaiset moraaliset periaatteet ehdottomina ja hyvin intensiivisesti. Lapsi ei tee kompromisseja. Itse muistelen, että minulle kehittyi seitsemänteen-kahdeksanteen ikävuoteen mennessä herkistynyt oikeustaju, johon kohdistuneet loukkaukset olivat erittäin tuskallisia. Koen, että olen moraalisesti ainakin joiltain osin taantunut noista ajoista, vaikka olen oppinut monenlaisia tapoja ajatella abstraktisti.

Timo 09:27 (0) kommentoi

1.7.03

 

Alempaan liittyen: tosiasiamies Jantunen, millä ehdoin jokin on objektiivisesti katsoen mielenkiintoista?

Timo 00:17 (0) kommentoi