aikani

31.8.03

 

Eine Mietelaus, bitte

Erottuminen ei tapahdu massasta.

Timo 17:52 (0) kommentoi

30.8.03

 

Sekava luonto II

Nämä huuhaa-ryhmässä kertomani jutut kertaavat aitoja havaintojani. Paloasemankohan tornista se jälkimmäinen oli hälyttynyt?

Ne lentelevät edestakaisin terävin liikkein, sirahdellen. Ne ovat valtavia, kuparinhohtoisia ja niitä on joka puolella, satamäärin. Tunnelma pihalla on epätodellinen. Heinäkuun lopulla tänä vuonna runoilija Nummela joutui ruskoukonkorentojen, Aeshna grandis, joukkokuoriutumisen yllättämäksi muutettuaan aiemmin keväällä lammen rannalle.

Tunnisteet: luonto

Timo 11:52 (0) kommentoi

28.8.03

 

Varhemmin kirjatusta

Aamu valkeni ja värittyy varovasti.
Nostan käteni.
Sen viivat piirtyvät valkoisina.

Timo 10:50 (0) kommentoi

26.8.03

 

Sekava luonto I

On se aika vuodesta, kun keitettyjen rapujen raskas tuoksu valuu kantakaupungin kalakaupoista kaduille.

Kuudentena syyskuuta vuonna 2001 seurueemme taivalsi pimeässä illassa pitkin Tehtaankatua, kun arkkitehti Kettunen huomasi märällä asfaltilla bussipyskin vieressä hurjannäköisen mustan möykyn. Alien-möykky ojenteli raajojaan: vähänläntä jokirapu siinä oli karkumatkalla. Likeiseen ravintolaan rapua ei huolittu, mutta henkilökunta selitti, että rapu säilyy pitkään hengissä jääkaapissa, kunhan sitä ei laita veteen - mokoma vain hukkuisi.

Vein ravun kotiini. Laitoin sen pieneen muoviastiaan ja muoviastian jääkaappiin. Tiesin rapuja pidettävän akvaariossakin, joten koetin konsultoida akvaarioharrastajia ja tiedustella, mahtaisiko jonkun kylmävesiakvaristin altaassa olla tilaa. Potentiaalisena rapuruton kantajana sitä ei voinut palauttaa luontoonkaan. Loppujen lopuksi rapu jäi minulle: se eli lattialla 30 litran muovisaavissa, söi surviaissääsken toukkia ja loi kuorensakin varmaan pari kertaa. Saavissa oli vaaksan verran vettä ja sitä kierrättämässä vanha akvaariosuodatin. Saatoin jäähdyttää vettä ainoastaan asettamalla jäätä kellumaan sen pinnalle, mutta näissä oloissa rapu pärjäili likemmäs joulua, kunnes eräänä aamuna veden virtaus oli lakannut suodattimen äkillisesti tukkeuduttua: hapenpuutteelle herkkä äyriäinen oli hengetön.

Tunnisteet: akvaario, luonto

Timo 16:34 (0) kommentoi

 

Harmin paikka

Missasin aamuisen taloyhtiön kokouksen. Päivämäärät olivat menneet päässäni sekaisin. Nyt on varmasti tullut aika ottaa käyttöön taas sellainen ihmevempele kuin taskukalenteri, jonka käytön lopetin vuosia sitten kehitettyäni kronofobian.

Timo 15:45 (0) kommentoi

21.8.03

 

Nimikysymys

Kuinkahan moni lukijoista saattaisi olla valmis kommentoimaan juttujani? Tämän testaamiseen sopinee seuraava kysymys, johon voi vastata sähköpostilla: Jos alkaisin pitää englanninkielista blogia, kumpi sinusta olisi parempi nimi: Time & Timo vai metime? Myös omia ehdotuksia otetaan vastaan.

Timo 16:53 (0) kommentoi

 

Se ei sittenkään hyöri

Eilinen omaa toimeliaisuuttani koskenut merkintä osoittautui vähän ennenaikaiseksi. Siitä alkoi alamäki, kun kehitin tarpeen lisäillä sulkeisiin omiani.

Timo 14:45 (0) kommentoi

 

Hairsplit

Vastaukseksi viimeviikkoisiin kommentteihini Sorsamatti tyytyy suosittelemaan hallittua regressiota itseanalyysin sijaan. Minä kaipaisin kuitenkin regression käsitteen analyysiä, ja teen Matille lisäkysymyksen: millä perusteella ahdistusturinointiin päätyminen erotukseksi muuntyyppisestä ajattelusta tai ilmaisusta on juuri regressiota? Liittyykö se aiempaan ikä- tai kehityskauteen henkilökohtaisen kokemuksen vai jonkun kehityspsykologisen teorian nojalla? Vai onko kyseessä jokin, mikä on jossain muussa mielessä edeltävää tai perustavaa? Millä perusteella?

Timo 14:34 (0) kommentoi

20.8.03

 

Haircut

Kävin tänään parturissa. Sain ylleni mustan kaavun ja kumikauluksen, jonka roiskeläppämäiset puoliskot roikkuivat hartioillani kuin oudon, julman sääntökunnan tunnukset. Olin avaruusoopperan paha pappi, musta kardinaali.

Timo 14:45 (0) kommentoi

 

Se hyörii sittenkin

Olin pitkään solmussa. Nyt toiminnallisuuteni on lupaavasti löytymässä. Aikomukset muuttuvat teoiksi ilman ahdistusta (ja nähdäkseni ilman ylilyöntejä - epäilette kuitenkin, tietenkin, että olen sairastunut maniaan).

Timo 12:08 (0) kommentoi

13.8.03

 

Sorsamatti taistelee

Sorsamatin tiistainen Regressio ahdistusturinointiin on apea, jylhä, upea teksti, mutta sana "regressio" otsikossa ihmetyttää: regressio mistä mihin, millä (normatiivisella?) asteikolla? Sanavalinta kertoo tietenkin jotain kirjoittajan omasta suhteesta aiheeseen: tekstin mainostaminen regressioksi ei vaikuttaisi mielekkäältä niinkään psykologisena havaintona kuin itseä nöyryyttävänä eleenä, masokistisena myönnytyksenä, joka perustuu regression oletusarvoiseen hävettävyyteen ja jota itseään voi pitää regressiivisimpänä yksityiskohtana koko jutussa. Ehkä Matti oli tietoinen tästä valitessaan otsikon, ehkäpä hänen suupielessään oli pieni ironinen kare, mutta voidaan silti kysyä, mitä hyötyä on itsenöyryytyksestä - eikö kirjoittajan nöyryyttäessään itseään tule nöyryyttäneeksi myös lukijaa? Kenties sittenkin juuri tässä henkilökohtaisuudessa on otsikon kuningasidea: yhdessä tekstin kanssa se haastaa lukijan nousemaan vastarintaan kaikenlaisia ahdistavia merkitysrakenteita ja "humanististista väkivaltaa" vastaan.

Timo 20:45 (0) kommentoi

11.8.03

 

Kiitosten aika

On aina mukava saada kehuja, ja erityisen mukavaa on saada kehuja tahoilta, joita arvostaa. Valkoinen tausta, mustat kirjaimet ja maalainen edustavat maltillista, sivistynyttä, vastuullista ja luontevan vaatimatonta tyyliä, joka osoittaa, että blogin puitteissakin voi laittaa itsensä likoon hapantumatta.

Jukka Melaranta (maalainen) on netissä kokemuksiaan jakavien joukossa eräänlainen isähahmo. Hänen suosikkilistansa (jolle vaatimaton blogini oli päässyt) osoittaa, että hän kunnioittaa monenlaisia elämänmuotoja; minua tämä rohkaisee vahvistamaan ja pitämään yllä sitä jotain oman virtuaalielämäni peruskipinää. Ihminen on viestivä olento: elämää ja elämänilmaisua ei voi erottaa toisistaan. Tästähän täällä on kyse.

Jarno Virtanen (Valkoinen...) osoittaa kadehdittavaa malttia ja rohkeutta tarttuessaan kirjoittamisen ja ajattelun intiimeihin arvoituksiin kuten ajatusten katoamiseen. Hänen otteensa kirjoittamiseen on ehdottoman luottamusta herättävä ja vahvasti kommunikoiva. Puhdas.

Jarno siis haluaisi kirjoittaa kuten minä välillä. Se, että suosin suhteellisen värikästä ja mahtipontista tyyliä, on oikeastaan liki epätoivoinen keinoni taistella ideoiden katoamista ja hajoamista vastaan: kirjoittaisin mielelläni hieman hillitymmin ja hallitummin, mutta asia tahtoo pysyä harhailevassa mielessä vain sikäli kuin sitä on säestämässä tai yhdistämässä toisiin asioihin riittävän voimakas efekti. Yli tarpeen, ja tarve vaihtelee, en mielelläni väritä, minkä oletan osaltaan näkyvän tyylin horjuvuutena.

Timo 12:47 (0) kommentoi

10.8.03

 

Hypemysteeri

Joskus 90-luvulla mediassa mainittiin aina silloin tällöin intellektuaalinen kollektiivi nimeltä Teoriatehdas. Vetävä postmodernistinen nimi. Tekikö se mitään? Järjesti bileitä? Onko kukaan koskaan lukenut mitään tämän tehtaan tuottamaa?

Timo 23:48 (0) kommentoi

 

Laiskuus uus

Valossako ihan on tämä loppukesän päivän pysäyttävä lempeys? Lämpö- ja kosteusaistimuksilla lienee pieni virittävä virka: tuuli on hieman viilentynyt. Mikä osuus on vaniljalakritsin maulla? Kokeilin sitä, ja se sopi säähän.

Näin mukavuudenhaluiselle miehelle pysäyttävä lempeys on turmioksi. Tai tarpeen.

Minua ei pahemmin näe makoilemassa rannoilla ja puistoissa. Auringossa itsensä grillaaminen on enimmäkseen epämukavaa, oikeanhenkisen muusan kanssa kalliolla viihtyy kyllä. Epämukavuutta pahentaa tietoisuus auringon turmiollisuudesta norsuunluunvalkealle hipiälle, etenkin kun hipiän alla on sellainen tosimies, joka ei ole tottunut lotraamaan aurinkorasvojen kanssa. Yleensäkin minusta on epämukavaa pysähtyä muusta syystä kuin että jokin pysäyttää. Ja mikäpä ei näin herkkää kaveria pysäyttäisi tähän aikaan vuodesta. En tarvitse aktiivista passiivisuutta: rantoja, terasseja, teattereita, konsertteja.

Timo 16:32 (0) kommentoi

9.8.03

 

Puheena ollut nainen selvästi yrittää härnätä miehiä tappelemaan hänestä, osoittamaan, että voi kelvata hänelle. Yrityksen voimakkuudesta voi päätellä jotain.

Timo 14:10 (0) kommentoi

 

Winning Hearts through Intimidation?

Nyt mielessä löysi tänään kovan gimman, joka näytti saavan kirjoittajan nieleskelemään. Ei, ei tuo nainen ole YTN, mutta kelpaa esimerkiksi siitä, että keskivertokin tyttö on tarpeeksi kiinnostava leikkiäkseen onnistuneesti huippuemäntää, jos vain on kanttia olla esillä. Nainen, jolla todella on millä mällätä markkinoilla, ei uhoa ja mainosta itseään epänaisellisesti. En ole varma, onko kyseessä jonkinlainen taiteellinen projekti vain onko henkilö vain narsisti, joka tarvitsee peilikseen koko kaupungin silmät, siinä missä nörttinarsistille riittää taskupeili. Samapa tuo: Kokkarinenkin on taiteilija, tavallaan, ei tahallaan.

Timo 12:21 (0) kommentoi

8.8.03

 

11084. päivä: 30 vuotta, neljä kuukautta, neljä päivää. Klik. Siinä se.

Tunnisteet: aika

Timo 22:42 (0) kommentoi

 

Aikakamera

Olettaisin, että ruutu päivässä -idea on varmasti ainakin sata vuotta vanha. Siksi olisi kiintoisaa tietää, millainen on sen tähän mennessä pisimmälle viety toteutus. Google-haku "one frame per day" antaa joitain esimerkkejä idean levinneisyydessä.

Sydänkesän tienoilla mietin, että täytyisi konstruoida sellainen kuvan joka päivä aina samaan kellonaikaan ottava kamera, joka voidaan upottaa tukevasti vaikkapa vankkaan kiviseinään ja joka toimii energianlähteineen ja tallentimineen luotettavasti noin 500 vuotta, eli ajanjakson, jonka kuluttua jälkipolvilla olisi käsissään todella elämää suurempi kokoillan elokuva. Ideani oli, että tällaiset kamerat tarkkailisivat mykkinä todistajina muutoksia erilaisissa tunnetuissa ja miksei tuntemattomammissakin maisemissa.

Kun kerroin ideastani runoilija Nummelalle, tämä kertoi kehitelleensä jo vuosia sitten tarinaa miehestä, joka ottaa kasvoistaan joka päivä samanlaisen kuvan: sama ilme, sama etäisyys, sama kuvakulma, sama valo. Toden totta, voihan kuva per päivä -nopeudella valotetulla filmillä periaatteessa esittää paitsi kasvien kasvua ja rakennusten rakentumista myös ihmisen kasvua ja vanhenemista. Memento mori: 24 kuvan sekuntinopeudella esitetyssä elokuvassa jokainen minuutti vastaisi neljää vuotta, ja noin 18-kesäisenä projektinsa aloittavan kuvaajan voi odottaa jättävän perinnöksi ehkä varttitunnin mittaisen pätkän, ei ainakaan paljon sitä pitempää. Kuvan välkkymisen ja heilumisen minimoimiseksi tämä reipas nuori voisi upottaa kalloonsa ruuvit, johon kamerateline huppuineen ja valonlähteineen kiinnitettäisiin. Projektissa voisi olla mukana useita ihmisiä, joiden elämän filminauhat voitaisiin sitten joskus myöhemmin esittää yhtä aikaa.

Käytännössä ei haittaisi, vaikka väliin jäisi päiviä tai viikkojakin, jolloin kuva jää ottamatta. Tärkeintä on, että kuvien ja päivien määrä saadaan mahdollisimman pian täsmäämään. Kuvaaminen muodostuisi samalla yksinkertaiseksi rutiiniksi, joka olisi varmasti helpompaa kuin korkeatasoisen "verkkolokikirjan" pito. Silti luultavasti moni on jo julistanut bloggaavansa hautaan asti, ja jotkut saattavat onnistuakin aika hyvin tällaisissa pyrkimyksissään, jolloin projektin lopputulos on tuskin ihan vartissa ohitettava.

Tunnisteet: aika, taide, valokuvaus

Timo 21:30 (0) kommentoi

 

Kanadan absurdin teatterin tulevaisuus

Sikäli kuin silmäni eivät petä, uimarenkaassaan objektiivisen auringon paisteessa tyytyväisenä kelluskeleva Ilkka Kokkarinen on ajautumassa yhä kauemmaksi rannasta ja joutumassa itseään vahvemman virtauksen armoille: hän nimittäin joutuu veistämään elämästään ja eleistään yhä karumpaa karikatyyriä pitääkseen lukijoiden mielenkiintoa yllä. Hämmentävin rooli on kuitenkin Danilla. Lukekaa erityisen tarkkaan kaksi viimeistä kohtausta.

Timo 14:48 (0) kommentoi

7.8.03

 

Aikamiespokka pitää

Oma nimeni tuossa otsikossa on alkanut ärsyttää. Jospa muuttaisi blogin nimen neutraalimmaksi (miksiköhän muuten hävyttömän itsekeskeinen tapa siirtyä passiiviin, jottei muka puhuisi itsestään, toimii niin hyvin kuin toimii): Voisihan se olla Aika ja mies, tai Mies ja aika, mistä tulee näppärästi mieleen mies ja ääni -periaate - kun ei se vaaleissa kuuluva ääni riitä vaan pitää olla niin %@¤#:n yksilöpyksilöä? Tarvitsisiko päähenkilön olla mieskään? Aika ja poika. Tuohan kuulostaisi hyvältä. Harkitsen sitä vielä, mutta toistaiseksi näin.

Aika ja minä olisi rehti ja viileä. Harkintaan...

T-paitateksteistä on ollut puhetta blogimaailmassa. Omassani voisi lukea jotain ilmeistä, vaikkapa "Tunnistatko tämän ilmeen?"

Timo 00:29 (0) kommentoi

6.8.03

 

Iski kesäflunssa. Viimeksi kuluneet kaksikymmentä tuntia lähinnä uinuskelin, hikoilin ja pärskin. Nyt on kiivain hyökkäysvaihe takana ja voin valmistautua uusiin koitoksiin.

Timo 12:39 (0) kommentoi

4.8.03

 

Itse itseäni kommentoiden: Hmm, tuskin niitä omenoita sentään tänne lennätetään, vaikka niin tuntuu hienolta ajatella.

Timo 18:59 (0) kommentoi

 

We were helpless, helpless, helpless...

Sorsamattikin on kuunnellut Neil Youngia. Artisti voi tulla vahvan myötäelämisen kohteeksi kahdella tavalla, olemalla julkisessa hahmossaan mahdollisimman keinotekoinen tai mahdollisimman vilpitön, diiva tai antidiiva. Neil Young on Madonnan ja Freddie Mercuryn tapaisten esiintyjien ehkä täydellisin kuviteltavissa oleva vastakohta. Matin "sataprosenttinen lehmipoika" -luonnehdinta ei aivan tavoita Neil Youngin ominaislaatua: ensinnäkin Neil on kanukki ja ulkopuolinen siinä missä cowboy on amerikkalainen ikoni; toisaalta hänen maalaispoikamaisuudellaan ei ole positiivista todellisuuspohjaa vaan se perustuu pikemminkin kaihoon, mitä ilmeisimmin aika vilpittömään sellaiseen. Neil Youngin maanläheisen taiteilijakuvan olennainen osa on ilmeisen todellinen eli tahaton omaperäisyys.

Timo 18:46 (0) kommentoi

 

Omenatarhuriksi Uuteen-Seelantiin

Viime syksynä aloitin terveellisen harrastuksen: aloin nauttia omenia. Kotimaistakin omenaa saattaisi jo saada, mutta tämänhetinen suosikkini, varsinainen Eedenin valuutta kasvaa puussa Uudessa-Seelannissa: "luomutuote" on pakattu muoviin ja lennätetty maapallon toiselle puolelle paikkaan, jossa moni varmasti pitää tuotteen lopullista hintaa kiskurimaisena - minä en. Pakkauksessa on neljä täydellistä, kaunismuotoista hedelmää, jotka toki saattavat olla lievästi kolhiintuneita. Lajike on suosittu Royal Gala. Maussa on raikkaita punaherukan ja mesimarjan vivahteita.

Timo 12:12 (0) kommentoi

3.8.03

 

Rispektii!

Raapustelin siis perjantainakin jotain, ja päätin julkaista merkinnät alkuperäisessä muodossaan, vaikka... katso itse, vaikka ei siellä mitään mielenkiintoista ole (paitsi se linkki). Olin silloin väsähtänyt ja sekaisin, kuten olen ollut suurimman osan aikuisiästäni, mutta nyt olo on parempi - itse asiassa se oli aivan loistava ennen kuin istuin tähän! Monet asiat tuovat iloa: Taidehallissa Eero Aarnio -näyttely, jossa juuri kävin (suosittelen, enää viikko aikaa), auringonpaiste ja tietenkin kauniit naiset, kuten surullinen muusani, jolla on kyky ymmärtää, mikä oikeasti tukee minua. (Johan kuulostan epämiehiseltä, mutta I have no problem, kuten Kokkarinen sanoisi.)

Tauon pitämisestä en ole varma, mutta koetan tavoittaa terveemmän otteen kirjoittamiseen, ja yritän siksi pitää huolen, että mielenrauhani on blogatessa niin vakaalla pohjalla kuin mahdollista. Kirjoittelen toki muistiinpanoja kuten ennenkin, mutta en tee julkaisemisesta numeroa. Tämä tällainen fiilisten kirjailu ja selittely ei takaa rauhaa, sillä pelkästään näillä eväillä en katso voivani osoittaa riittävää kunnioitusta lukijaa ja itseäni kohtaan. Itsensä ja lukijan kunnioittamista ei voi helposti erottaa toisistaan, muun muassa siksi että jokainen on itsensä ohittamaton esilukija. Joka tapauksessa yritän kunnioittaa: kaunan ja pilkan kylväjäksi minusta ei ole, sillä osun kuitenkin ensiksi omaan nilkkaani.

Timo 18:45 (0) kommentoi

1.8.03

 

Angst und Schweiß

Kun blogger ei kerran suostu julkaisemaan, mitä voikin pitää ihan hyvänä juttuna tämän päivän merkintöjä ajatellen (ennustan silti, että sinäkin siinä vielä istut pällistelemässä näitä juttuja), niin voinpahan kirjoittaa ihan omaksi ilokseni. Ilo jää aika vähäiseksi, kun täytyisi saada elämä ensin järjestykseen. Kun käyn Pohjanmaalla, innostun touhuamaan kaikenlaista, asiat edistyvät ja raapustelen muistivihkoihini (netinkantaman ulkopuolella kun olen) kaikenlaisia hienoja (pikkusieviä) mietteitä ja huomioita blogissa maailmalle ilmoitettavaksi, ja lupaan, että jossain vaiheessa vielä julkaisen ne, vaikka materiaali on jo menettänyt osan kuranttiudestaan. Valitettavasti tässä kaupunkiasunnossa, jossa olen asunut viisi vuotta, minusta on kehittynyt viivyttelijöiden kuningas: täällä kaikki pikku asiat tuntuvat muuttuvan esteiksi, eikä vika tietenkään ole asunnossa vaan asujassa. Pidän bloggaustaukoa siihen asti kun olen saanut tehdyksi vialle jotain. Katsotaan, kuinka pian kykenen palamaan. Suosittelen kaikille Jarno Virtasen (Valkoinen tausta, mustat kirjaimet) juttua viivyttelystä eli prokrastinaatiosta: kerrassaan mainio teksti linkkeineen.

Hmm, perjantai-ilta ja ilma kuin morsian. Siivoaisiko huushollia vai harjoittaisiko sosiaalista elämää? Tätä merkintää kirjoittaessani minulle avautui hieno tilaisuus kebabin sulatteluun, eli voisin tehdä kävelyretken vehreään puutarhakaupunginosaan ja liittyä siellä henkevään runostelijaseuraan.

Tunnisteet: viivyttely

Timo 21:11 (0) kommentoi

 

Olen vähän masentunut, mutta minullahan on varaa siihen. Huokaan.

Timo 18:16 (0) kommentoi

 

Kuuma

Neil Young soi, On the Beach. Valkoinen mies kitaroineen itkee, hikoilee bluesia. Elämänhaluni on kova, enkä tarkoita elämällä turhien kokemusten keräämistä, mutta pelkään olevani yhä vain liian laiska. Tunteista vieraantuminen on rajoittanut ja suojellut minua aikansa, kuten juveniili pyöreys kasvoissani. Mutta ilman kasvojaan, muistuttajaansa, ei voi elää. Kun tuijotan kuvaruutua koettaen ajatella itseäni ja valikoida ajatuksiani, kasvoni ikään kuin sulavat pois ja ajantajuni katoaa! Lopetan virtuaalivieraantumisen tältä erää tähän.

Timo 16:23 (0) kommentoi