aikani

28.12.03

 

Blanko, välimerkintä

Irving Berlinin "White Christmas" -ikivihreän salaisuus on nähdäkseni alkukielinen teksti, joka saa laulun kuvittamaan itse itseään. Oikein esitetty ensimmäinen säe rakentaa mielikuvan hangella kiihtyen suihkaavasta reestä: aaai-ii-i - - aai-i ja pari terävää jazz-assää. Älkää yrittäkökään suomeksi.

Tämä tuli mieleen, kun katselin ikkunasta valkeuden katoamista. Ettei olisi musta uusi vuosi tulossa.

Kännykkä tärisi ilkeästi pöydänkantta vasten: odottamani viesti saapui. Tapaan siis vanhan kaverini tänään Sahramissa kello 13.

Timo 11:24 (0) kommentoi

 

Pahan person kärsimistä

Joku toinen voi tehdä saman paremmin, joku toinen taas ihan väärin.

Onkohan edellisen merkintäni sanassa "paidanhelman" se "helman" sittenkin turha hidaste ja vanhakantaiste? Vaan ehkäpä tuollaisen tekstin on hyväkin muistuttaa hieman Taatan joulusaarnaa.

Kappalejakoni horjuu yhä: sanomisen halu pakottaa vaihtamaan asiasta toiseen kappaletta vaihtamatta, kuten siirtymään arkaluontoisista tunnustuksista suoraan lahjojenjakoon. Vakuuttavampaa olisi malttaa mielensä ja niin muodoin, muodollisesti, antaa lukijalle hengähdystauko tai pitää häntä hieman jännityksessä.

Ei muuta kuin pai pai paitaressut. Timo-setä palaa taas.

Timo 08:36 (0) kommentoi

27.12.03

 

Untenmaiden joulu

Matkustin maanantai-iltana Helsingistä Pohjanmaalle. Tarkoitus oli lähteä kello 17.20, mutta ensimmäinen juna oikeaan suuntaan irtosi lähtöasemistaan vasta kello 19.40. Hilpeä konduktööri selitti suomenruotsalaisille teinitytöille, kuinka Seinäjoelta lähtee koiravaljakko Vaasan suuntaan ja Tampereelta porovaljakko Jyväskylän suuntaan. Vieressäni istunut neiti ei tainnut ymmärtää höykäsen pöläystä.

Tyttöparan paidanhelman ja housunkauluksen väliin jäi suunnilleen puoli metriä ihoa. Iho vaikutti levottomuutta herättävän mykältä, teinityttöydelle luonteenomaisesti, ja sen ilmeisen korkean laadun tunnustaminen vaati kiusallisen paljon järkeilyä. Muutoinkin naiskauneus uhkaa arkipäiväistyä kokemusmaailmassani. Joulu sen sijaan on yhä vain kerran vuodessa. Olisi ihan kohtuullista rakastua kunnolla; kompromisseilta ei kuitenkaan voi välttyä. Sitä huomaa vertaavansa naista ja puhtoista kauneutta: pärjäisitkö sä syystyttö sille mitä joulu on mulle merkinnyt? Ylimäkö tässä esitän yli-inhimillisiä vaatimuksia? Emmä tiedä...

Sen tiedän, että ajanmukaiset avoliitot tapaavat hajota jouluksi, kun osapuolet menevät kukin omaan kaupunkiinsa. Jottei näin kävisi, täytyy puolisoista toisen olla vähintään raskaana.

Aatonaattona kävimme lähempänä juuria, äiti ja minä: kaadoin kuusen, sellaisen pienen, joka mahtuu auton tavaratilaan; veimme kynttilöitä haudoille. Aattona istutin kuusen tynnyrimäiselle puujakkaralle. Jakkara on peräisin Kiinasta. Verhosimme sen kynttiläaiheisella liinalla.

Aiemmassa merkinnässä mainitsemani äidin joulukukka oli erinomaisesti aikataulussa: sen neljästä teriöstä viimeinenkin aukeni aatoksi. Se on tässä koneen oikealla puolella, pöydän nurkalla. Kun kerran toin mukanani tämän arvoesineeni ja taikalaatikkoni, minun ei tarvinnut suoranaisesti vaieta jouluna, mutta valikosta löytyvä käsky mennä nukkumaan sai suurimman kunnioitukseni...

Jouluaamuna taapersin äitimuorin kanssa joulukirkkoon, siihen, joka näkyy ikkunastani. Veljeni jäi nukkumaan, hän oli saapunut vasta edellisenä iltana rehkimästä toisten jouluilon eteen. Jumalanpalveluksen jälkeen viimeistään valvontani vaihtui vatsanpalvonnaksi ja laiskuudeksi: makeaa jos ei mahan täydeltä niin liikaa kuitenkin; nukuin, heräsin, nukahdin taas. Vuorokaudenajat mukautuivat kauniisti oikkuihini tänä vuodenaikana, joka on niin pimeä, että tuskin näkee nukkua.

Tänään kävi sukulaisia, äitini vanhempi sisar ja tämän poika. Maalaisserkkuni ei ole juuri käynyt kouluja (arvelen hänen kärsineen lukihäiriöstä) eikä häntä ole helppo yhdistää "ajattelevaan luokkaan", mutta keskustelukumppanina, tilaisuuden tullen, mies osoittaa hämmentävää liikkuvuutta, laaja-alaisuutta ja arvostelukykyä. Kävi ilmi, että hän tuntee nettipäiväkirjailmiönkin. Olemme oudolla tavalla samantapaisia näpertelijöitä, haihattelijoita ja tarkkailijoita molemmat. Ajan myötä hän on kypsynyt hitaasti mutta varmasti ja niin teen minäkin.

Viime yönä hieman yli kello kaksi hovikriitikkoni runoilija Nummela lähetti tekstiviestin, jossa hän kehui minun tavoittaneen palstallani "hyvän leppoisan ajankulun ja kotoisuuden tunnelman". Olin juuri nukahtamassa. Muistan kirjoittaneeni vastaukseksi viestin, jossa rinnastin blogimerkinnät keihään kärkeen pistettyihin vihollisten päihin.

Timo 21:58 (0) kommentoi

26.12.03

 

Tapaninpäivän eriseuraleikki

Houhouhou, kenen joukoissa seisot jo seisotkaan? Eikös vain Blogarian korvessa suunnistajalle olisi alueen poliittisesta värikartasta suunnattomasti hupia? Entäs kartalla mahdollisesti tapahtuvat siirtymät, loikkaukset, lehmänkäännökset, takinkaupat... mitä ikinä voi kuvitellakaan: miten luontuu pieneltä poliittiselta eläimeltä karvanvaihto?

Blogeissa käytetyt tausta- ym. värit voisivat suoraan viitata värikartastoon (en toisaalta oikein haluaisi vaihtaa omia värejäni, joten blogiin lisättävän pienen gif-väripalkin täytyisi riittää): mitä intensiivisempi väri sitä rohkeampi aatteen palo. Tämän jo ennakolta kiistanalaisen kirjoanalyysin ensimmäisen version laatijaksi ehdotan veli Panua, jonka tarjoamia katsauksia, viimeksi Valtojen poliittiseen maantieteeseen, on ilo lukea.

"Minä lähetän teidät kuin lampaat susien keskelle. Olkaa siis viisaita kuin käärmeet ja viattomia kuin kyyhkyset." Matt. 10:16.

Timo 14:53 (0) kommentoi

23.12.03

 

Ihmiskasvoinen sielunmaisema

Tommipommi ei halua kasvoja sivulleen. Kasvot ovat pahoja, sanoo. Aion vastata ryhtymällä täyttämään omia sivujani kasvoilla. Onko tämä muka paha tai tämä, tunnetko tyypin? Tietenkin kyseeseen tulevat vain itse piirtämäni kasvot; enhän halua, että kasvot ovat oikeasti jonkun toisen. Minulla on satoja kasvoja, piirrettyinä aanelosten marginaaleihin, ruutuvihkoihin, lappusiin, ja voisin luoda tuhansia lisää: kasvoni ovat sormenpäissäni. Jahka hankin skannerin...

Kasvoni näyttävät suurimman osan ajasta surumielisiltä ja neuvottomilta. Kuin oikeat ihmiset.

Timo 23:35 (0) kommentoi

19.12.03

 

Makaan ja kirjoitan

Paikka on matala makuuparvi, siellä vanha pölyinen futonintapainen, vaahtomuovilla vahvistettu. Paras kirjoitteluasento on vielä löytymättä, mutta tunnen tekeväni tulevaisuuden työtä jo nyt.

Timo 22:46 (0) kommentoi

 

Lupsahdus

Hankin kannettavaani erillisen näppäimistön. Istuskelen sängyllä puolittaislootusasennossa ja aloittelen kukaties tuottoisaksikin osoittautuvaa kirjoitusrupeamaa. Aivan niin mukavaa kuin kuvittelin tämä ei ole, mutta enimmäkseen sana virtaa niin kuin kuuluu. Kasan Jussi kirjoitti eilen lupsakkuudesta, ja tästä rohkaistuneena tahdon osoittaa tiettyä lupsakkuutta lukijoitani kohtaan. Joulumieltä jopa: Satiaisaa koulua -tekstiviestit täyttävät pian eetterin, ihmiset iloitsevat kaikesta yrittämisestä huolimattakin. Joululauluja soitetaan jo radiossa, laulaja on kuoro kuten kuuluu: Jos joululaulu halutaan esittää soolona, laulajan on silloinkin parasta olla suuri.

Lukijalle on paras kirjoittaa kuin ystävälle. Siinä ei ole mitään halpahintaista: ystävälle saa sanotuksi sen, mikä on sanottava. Jos kuvittelen vastaanottajan passiivis-aggressiiviseksi tärkeilijäksi, kaikki ajatukseni ovat vääriä, väärennettyjä. Ei tarvitse kuin kuvitella ystävällinen naama ( :-) ), niin olo on taas vapaa ja luottavainen, kuten sananvapautensa käyttäjällä olisi hyvä olla.

Timo 22:22 (0) kommentoi

18.12.03

 

Kommentin kommentti

Hölmistyksekseni en yöllä tahtonut älytä, että Bloggerilla tehtyä blogia ei tarvitse eikä toki kannatakaan julkaista, jos haluaa pitää sen puhtaasti yksityiskäytössä.

Timo 09:56 (0) kommentoi

 

Ikuista johdantoa tulevaan

Otan varteen Misun (permalinkki? [kas tässä tämä asiallinen lisä, kiitän 18. 12. klo 10.15]) moitteen: merkintöjeni pituudessa ei saisi olla sellaista vaihtelua kuin viime aikoina. Epätasaisuuteni tiedetään, ja jos malttaisin tarjoilla sanottavani samankokoisina mukavina suupaloina, olisin ainakin yhdellä mittarilla tasaisempi tekijä. Valtaosa epätasaisuudestani johtuu siitä, että kumartelen selkärangatonna kovin moneen suuntaan, mutta se siitä.

(Tämän merkinnän, joka ainakin ilman tätä lisähuomautusta jää verrattain lyhyeksi, postaan lähinnä testimielessä. Eräässä toisessa, kauan sitten viimeksi päivittämässäni blogspot-blogissa eivät uudet tekstit näy sitten millään, ja siksi tekee mieli kokeilla, suostuuko tämä aktiiviblogikaan päivittymään. Homman nimi on se, että ajattelin ottaa tuollaisen tyhjän panttina olleen varapalstan yksityiskäyttööni, talon sisäiseen viestintään, mutta nähtävästi täytyy perustaa uusi. Joka tapauksessa - kun rajataan tarkastelu omaan tapaukseeni - blogi näyttäisi näppärimmältä tavalta siirtää hajanaista keskeneräistä tekstimatskua vanhalta koneelta uudelle.)

Timo 01:42 (0) kommentoi

15.12.03

 

Mies ja kone

Rahani paloi materialismin alttarilla. Sain oudon taittuvan taulun, ja kun sen viimein sain avatuksi, siihen syttyi sinervä hohde. Mitä oikein vitkuttelin? Tunnen itseni sankariksi, jolla on maaginen miekka, vaikka kirjoitankin tätä vielä vanhalla pöytärähjällä.

Timo 23:09 (0) kommentoi

 

Pohjustusta ja pahnojen pöyhintää

Olin kirjoittamassa "laajaa päiväkirjamuotoista tutkielmaa" laiskuudestani muun muassa, mutta se on viivästynyt... Itsekeskeisyytenikin aioin siinä esitellä kuin tieteellisenä löytönä ikään...

Terapeuttisten kehitelmien tarkoitus on tehdä itsensä tarpeettomiksi. Kela ehtii usein purkautua, ennen kuin sen saa julkaisukelpoiseen muotoon. Egorippi (loysin tämän sanan vuoden 1996 muistivihostani), jonka harjoittamisessa olen koettanut edistyä tällä foorumilla, osoittautuu aina tavalla tai toisella hölmöläisten hommaksi - ja tavalla tai ehkä toisella näin saattaa syntyä armolle tilaa. (Linkki on tyhjä, koska Sorsamatin arkistot ovat kateissa - miten blogiston kenties sivistynein pohdiskelija nyt tuolla tavoin sekoilee?)

Timo 02:44 (0) kommentoi

 

Ai niin

Lapsi on terve kun se leikkii. Käytössäni on vihdoin uutuuttaan hohtava media-ase standardista poikkeavalla alustalla. Kannettava. Sain sen perjantaina, ja tarkoitukseni on kytkeä siihen vihdoin aamulla virta. Kunpa vain löytäisin nettiyhteyteni sopimuspaperit. Olen valmis sankaritekoihin. Aion avata uuden lehden elämässäni kuten myös teidän, piskuinen lukijakuntani.

Timo 01:20 (0) kommentoi

14.12.03

 

Tätä enempää en raota yksityiselämäni verhoa. Viimeaikainen makuni on alkanut ällöttää: sietämätöntä sievistelyä ja mielistelyä. Seuraavaksi "interblogistista diskurssia" ja sitten vähitellen laajemmille vesille.

Timo 23:50 (0) kommentoi

 

Herkistellään sitten, kun alkuun on kerran päästy

Pitäisikö edellisessä merkinnässäni esiin pulpahtanut synnintunto päästää valloilleen? Sitä on pitänyt aisoissa se, että samalla kun olen itse häilyskellyt lyhytjänteisesti kaikkine neurooseineni, nuo sivummalta katsoen ehkä hyvinkin häilyväisiksi mieltyvät naiset ovat edustaneet vakautta, opettaneet minua ja estäneet pelottavan heikolta vaikuttavan vastuuntuntoni aiheuttamia ongelmia eskaloitumasta.

Pari naista: Toinen on ystävä, muusaksi nimittämäni, ja toinen elämääni syksyllä tupsahtanut kumppaniehdokas, reilu nuori nainen, joka muistuttaa italialaisten renessanssimaalausten naishahmoja.

Valitettavasti vain en ole rakastunut enkä itse asiassa ihan ihastunutkaan: syystytön hahmon päällä ei leiju auraa, joka erottaisi hänet ajateltavissa olevista vaihtoehdoista, joita ennen kokematonta elämänhalua tihkuvan mieleni tekisi kartoittaa etsien toki vain sitä suurta saalista ja päästäen kaikki pienet sintit (näin tosiaan kirjoitin, huomasin kello kolmelta yöllä) menemään saman tien, jottei ketään, edes itseäni, käytettäisi hyväksi eikä kenenkään sydän suotta särkyisi... Ennenaikaisuuden tunne uhkaa suhdettani syystyttöön: en halua pitää häntä itsestäänselvyytenä.

Edellytykseni ratkaista sitoutumisongelmia eivät ole parhaat mahdolliset. Olen 30, mutta en ole koskaan rakastanut ketään kuin etäältä. Olen vieläpä ollut uskollinen kaukorakkauksilleni kunnon lapsekkaan romantikon tapaan. Minulle ei ole tuottanut vaikeuksia torjua muut, minut lähelleen päästäneet, aivan liian helppoina, triviaaleina.

Triviaalit suhteet ja kyynisyyden merkit etenkin nuorissa naisissa (keissäpäs niitä muissa onkaan...) herättävät minussa edelleen suurta levottomuutta ja vieraudentunnetta. Kaipaan oikeaa rakkautta, mutta tunnistanko sen, kun se tulee vastaan? Mitä kaikkea minä kätkenyt, tai kuvitellut kätkeväni, sammuttanut, vakan alle? Ovatko säästämäni tunteet kovin epälikvidejä tai inflaation syömiä? Ja kun yhä kyselen, yhä vain pateettisemmin: onko tynnyrini näin tyhjä?

No, minä uskon kommunikaatioon, ja olen varma, että tästä uskosta kannattaa pitää kiinni, vaikka kommunikaatio onkin aina tuomittu epäonnistumaan ja vaikka se tarjoaa mahdollisuuksia yhtä lailla niin hyvän kuin pahankin esilletuloon. Miten siis pidän kiinni omastani ja toisen arvokkuudesta?

Intohimoni on etsiä kontaktia koskettamalla erottavan ruumiillisuuden eri osia niin paljon kuin sielu tilanteessa sietää, tasapuolisesti mutta pitäen pääasian päällimmäisenä eli suudellen yhä uudelleen tai sitten vain puhuen. Entä katse, mikä sen valta onkaan? Asiat alkavat mutkistua, kun alkaa katsoa julkeasti kohti eikä enää ajattele, että "kyllä se ääni kuuluu, vaikkei naama näy". (Sivumennen sanoen juuri tällainen toteamukseni säpsähdytti kauan sitten nuorta tyttöä, jonka kanssa juttelin junassa. Arvasin ja arvasin oikein, että sanojen 'ääni kuuluu' klangi aiheutti tämän. Kuinkahan suuri osuus ihmisistä pystyy eläytymään tuohon reaktioon? Muusani ei pysty, nauraa vain epäuskoisena.)

Kaikkien ei tarvitse ilmaista itseään yhtä epätoivoisesti, pienen lapsen tapaan. (Ennen kuin tulin murrosikään, saatoin saada itkunsekaisia raivokohtauksia, joihin syynä oli aina jokin epäonnistuminen tai väärinkäsitys. Kun ensimmäisellä, ellei toisella, luokalla järkyttynyt opettaja kysyi, miksi käyttäydyin noin, selitin pikkuvanhasti, että "ilmaisen itseäni". Opettaja totesi, että vain pikkuvauvat ilmaisevat itseään tuolla tavalla, mikä saattoi minut hämilleni.) Toiset löytävät keskinäisen lämpönsä muutenkin:

Kiltti pikkujoulupukki

Tapasin perjantaina pienen joukon hienoja ihmisiä, sellaisia, joissa on herkkyyttä, tarkkuutta ja itsestään melua pitämätöntä älyä. Outoa kaihoa herättävä seurue. Minusta tuntui, että olen särö, kun pullahdan paikalle naama karvaisena ja pukeutuneena keikarimaisemmin kuin menneinä vuosina. Illan ehtoisa emäntä oli vuosikaudet sydämeni valittu, sellainen jollaisista kerroin, ja koin hänen surumielisen läsnäolonsa edelleen oudosti lämmittävänä. Olin ostanut naisarkkitehtivaltaista tilaisuutta ajatellen pikkujoululahjojen jakoa varten (yli?)herkän pienen häkkyräesineen. Jouduin paljastamaan lahjoittajuuteni, koska olin saada paketin ensin itse (kunkin lahjan saaja ratkaistiin pyörittämällä pulloa), mutta lopulta vaatimaton lahjani löysi tiensä erään kaunottaren hyviin käsiin. Vanhoja kollegoita on kuitenkin paha voittaa esinevalinnan mielikuvituksellisuudessa: Tulin lapseksi jälleen, kun paketista paljastui äärimmäisen sympaattinen jousivetoinen pikku robotti. Se lähti kävelemään...

Harmittelen, kun en ottanut valokuvaa siitä, kuinka pieni vihreä robotti kohtaa kaksintaistelussa ensin itsensä Luurankopiparkakkumiehen ja sitten Puumiehen, siis sellaisen pienen malli-ihmisen, jonka niveliä voi väännellä.

Timo 22:33 (0) kommentoi

9.12.03

 

Taivaan merkkejä

Kuudes joulukuuta kello 23.30: Äitini uudessa asunnossa Pohjanmaalla, huoneessa, jonka ikkunasta näkyy kirkko, minä makasin lukemassa kirjaa, jonka oli kirjoittanut sangen viisas ja valistunut kirkkoherra. Siinä esitetty kristinuskon tulkinta kosketti kovasti, ja siihen se leppäkerttu ilmestyi, tuolin selkänojalle sängyn viereen. Kaksipistepirkko, tuskin kuusimillinen. Peitinsiipien väliin oli tarttunut hento tuppo kuituja, villaa ehkä. Digikamera oli mukana ja sain otuksesta muutaman välttävän valokuvan. Nukkumaan mennessäni mietin, miten se selviää.

Arvelen sen tulleen kukkaruukusta. Äidin joulukukka oli viettänyt kesän puutarhamaassa. Itsenäisyyspäivän kynttilöiden lämpö olisi sitten herättänyt kuoriaisen. Kun näin pirkon viimeksi seuraavana päivänä, se oli käpertynyt koivuvanerisen selkänojan ja samasta materiaalista taivutetun tukipuun väliin.

Entä sitten: Täydenkuun aika. Palasin kaupunkiin, ja olin heti maani myynyt mies, suorastani irstas ja turta. Ettäkö osoittaisin rakkautta ja kunnioitusta, mitä vielä... Eilen ostin Sadenkin, tuon valistusajan jyrkimmän erektuksen (vaikka sarja oli kovempi kuin tämä paikallinen [itseviittaus]), teoksen Filosofia budoaarissa, jonka suomentajan (Tommi Nuopponen) tunnen ja josta runoilijaystäväni on kovin vaahdonnut. Huomaan kyllä, etten itse jaksa venyttää julkijulkean markiisin merkitystä erityisen pitkälle. Silkkaa ikävää. Ranskalaista ikävystymistä täydensi huomattavasti nautinnollisemmin Flaubertin Bouvard ja Pécuchet, vastikään käännetty sekin. Suomentaja (Antti Nylén) kertoo esipuheessaan kirjailijan kaavailleen keskeneräisen teoksen jatkoksi mm. "Muodikkaiden ajatusten katalogia", Le Catalogue des idées chic.

Viime yö oli luku sinänsä. Van Allenin vyöhykkeltä tippuvat kivet vaappuvat epäkeskisesti (outo kestovaikutus!). Bolidi, jota riensin osoittamaan edesmenneelle isälleni, osoittautui pienkoneeksi, joka nousi puolisilmukkaan ja vaihtoi suuntaa.

Hautausmaan portti pitkäaikaisessa kotikirkonkylässäni oli hurjan korkea. Tähtäilin sitä alaviistosta kamerallani. Portissa luki "Jotta totuus ei unohtuisi" - tuon tekstin halusin mahtuvan kuvaani - ja raamatunlauseita. Harmaapukuinen mies, jonka veljeni sittemmin paljasti kristillisten kansanedustajaksi, vaati, että otan pipon päästäni. Todella ärsyttävää. "Ei ennen kuin astun sisään." Tokihan minä tiedän miten vainajia kunnioitetaan! Olen tällaisissa asioissa taipumaton kuin uhmakas tenava. Mutta sitten paikalle saapui jo piispa seurueineen. Otin lakin päästäni ja käännyin pois. Paikalla oli valtavasti väkeä ja TV-kamerakin. Oli juhlan aika. Koetin piilotella T-paitaani, joka oli leikattu Valintatalon vaaleanpunaisesta muovikassista.

Timo 23:53 (0) kommentoi

 

Höh, huomasin juuri, että Kysyn vaan oli assosioinut glögistä blogiin tai päinvastoin aavistuksen aiemmin kuin allekirjoittanut. "Blogville" on kysyjältä sivaltava oivallus: varastan sen ja aion käyttää sitä ahkerasti.

Timo 13:53 (0) kommentoi

 

Nimityksiä

1. Arvovaltaisessa kirjakaupassa silmiini sattui sana "Skinnbibel". Nahkaraamattu. Jopa olisi hyvin kaupaksi käyvä nimi esim. blogille.

2. Blogglögg taas olisi sopiva nimi bloggaajien vaatimattomalle pikkujoululle jossain.

3. Sisältyykö Väärien ajatusten kata-login nimeen Flaubert-viittaus?

4. James Jeans, muistathan?

Timo 13:36 (0) kommentoi

4.12.03

 

No, niin tai näin

"Ajattelen, siis itsekorostan", sanoi syystyttö tästä touhusta.

Timo 23:31 (0) kommentoi

 

Erotteluja

Kotisivu on kuin hautapaasi. Blogi elää. Eläköön.

"Todellisuus, älä jätä!" huutaa neuroottinen realisti. Ja asiat jatkavat tapahtumistaan, päässä ja pään ulkopuolella.

"Objektiivisten tosiasioiden" tunnustaminen muistuttaa joskus tekemättömien tekojen tunnustamista.

Jos tosiasioita ryhdytään tunnustamaan, niin tunnustetaan sitten subjektiivisetkin.

Älä turhaan manaa todellisuutta esiin.

Timo 23:13 (0) kommentoi

 

Persoonallisuus 2

Lisäyksenä edelliseen: Vähämäen mukaan ajattelun muuttuminen julkis-kollektiiviseksi ja toisaalta työn personifioituminen eli "hyviin tyyppeihin" kohdistuva kysyntä ovat kytköksissä toisiinsa. Minulle ei tullut aivan selväksi, miksi hänen mielestään näin on tai miksi näin ainakaan tarvitsisi olla. Tuollainen kytköshän ei tule kyseeseen Tommipommin ultramodernistisessa utopiassa, jossa on ymmärtääkseni vapauduttu (mihin?) yhtä lailla älyllisen toiminnan ja sisällön yksityisyydestä (yksityisomistuksesta) kuin sen henkilöllistymisestäkin.

Timo 19:29 (0) kommentoi

 

Persoonallisuus tuotantovälineenä sun muuta

Marxin Kalle aikanaan oli humanistipelle peloton, käsitetyöläinen, joka keksiskeli kaikenlaisia, kuten Kenraali Älyn, joka muuntaa yksilöt pyksilöiksi. Linkin takaa löytyvän artikkelin kirjoittaja Jussi Vähämäki on vaivihkaa kohonnut nyky-Suomen kiinnostavimmaksi yhteiskuntafilosofiksi: Uskallan väittää, että miehen pohdinta yltää kevyesti tänne blogosfääriin asti. Luen parastaikaa hänen uutta kirjaansa Kuhnurien kerho. Netistä löytyy mm. radio-ohjelma (Radio Helsinki: Tukevasti ilmassa 17.11.2003, "Uusi työ 2", 86 min, 41 mb), jossa Nevanlinna ja Relander, jos muistan oikein, puffaavat kyseistä teosta ja ehtivät saada aika paljon irti sen avaamasta aihepiiristä (ohjelmassa "Uusi työ 1" he eivät oikein päässeet asiaan). Palaan asiaan.

Timo 17:03 (0) kommentoi

3.12.03

 

U muistelee

Leppäkerttu oli puolen kämmenen kokoinen. Heittelivät sitä haravalla: piikeillä nostelivat ilmaan. "Rikki se menee kuitenkin", sanoi äiti. Pian ruoho leikattaisiin.

Jos mies on herkkä, niin mies on herkkä.

...eikä takaa siitä mitään. Valmistelen tällä hetkellä poikkeuksellisen laajaa päiväkirjallista tutkielmaa. Vähän herkäksi uhkaa mennä sen kanssa, mutta kyllä se siitä. Pyyhkikää siis ruutunne ja pysykää kanavalla.

Timo 19:59 (0) kommentoi

2.12.03

 

Elegia

Onpas kalenteri jo paljon.

Timo 16:48 (0) kommentoi