aikani

22.7.06

 

Asiat eivät riitele vaan ihmiset.

- Mihin asioita sitten tarvitaan?

Timo 15:10 (0) kommentoi

20.7.06

 

Asiat riitelevät suhteellisen harvoin.

Timo 13:29 (2) kommentoi

19.7.06

 

Kesäparran väpätystä

Kannattaa
olla rauhassa ja kirjoittaa hyvin.
Parhaankin puhujan.

Ei kannata
kauheasti haukkua toisia.

Ihmisten haukkuminen on ikävää. Moni bloggaaja ylpeilee mielipiteillä, jollaisia häpeäisin silmät päästäni esittää ja jollaisten kritisoiminen hävettää sekin aivan liikaa.

On se hyvä, kun koko ajan oppii, miten ei ainakaan kannata ajatella!

Pitäisiköhän tuottaa verkkoon tai edes pöytälaatikkoon eroottista sisältöä, jotta tämä häveliäisyys hellittäisi? En muuten pidä siitä, että ruumiinosista puhuttaessa kauniitkin kieli-ja mielikuvat härskiintyvät, muuttuvat karkean humoristisiksi. Melonit...

Sivumennen sanoen hedelmämetaforat tuntuvat sopivan järjestään paremmin pakaroihin kuin rintoihin. Laulussa kehotetaan haukkaamaan hedelmää ja haukkaamaan toisenkin kerran... Mutta se on ihan asiallinen laulu. Ja niin ovat miehen tunteetkin. Asialliset.

Timo 23:07 (3) kommentoi

 

Vahvempi väittämä

Jokaiselle ihmiselle on jokin inhimillinen vierasta.

Timo 21:52 (0) kommentoi

 

Väittämä

Jokainen tunteva ihminen vieroksuu jotain tunneilmaisun muotoa.

Timo 21:48 (0) kommentoi

18.7.06

 

Kysymys vallankumouksesta

Irtokirjaisinten käyttöönottoa seurasi Pohjois-Euroopassa uskonpuhdistus, joka riisti katoliselta kirkolta vallan ja lakkautti sen keskeiset instituutiot, kuten luostarilaitoksen.

Luther julisti yleisen pappeuden. Uskonnosta tuli rahvaan omaisuutta. Valta siirtyi lähinnä kuninkaille.

Me nettisukupolvi - sukupolvi, joka ei enää rajaudu yhteen ikäryhmään - mitkä instituutiot me murskaamme? Entä mitä vahvistamme?

Timo 11:57 (1) kommentoi

 

Maljapuhe pelolle ja säälille

Suunnittelin lukiossa piirustustunnilla mitalin.
Siinä luki "Säälin vuosi".

Se on sääli.
Ettei tunnusteta yhteistä sääliä.

Säälissä sairainta on omahyväisyys,
itsesäälissä omahyväisyydelle alistuminen.

Harva tahtoisi sääliä vain itseään.
Jospa sääli joskus kelpaisi toisillekin...

Älä pelkää pelkuriksi paljastumista!
Pelkuruus on yleisempää kuin uskallat uskoa.
Ja traagisempaa.

Ei synti vihaamalla lopu.
Mutta kukapa vahvuutta vastustaisi...

Paha, pahahan sen täytyy olla, joka parempiaan kadehtii.

Joka vihaa syntiä mutta rakastaa syntistä,
on luullakseni Jumala.

Ääripäät siis älkööt vaivautuko!
Hurskas toive, siinä toivo hurskaudesta.

Pelkuruus käytännössä:
Loukkauksessa heikkous vaihtaa omistajaa.
Ja vahvistuu.

Pelkäämme sovitella.

Kristittyinä uskomme sovitukseen ja pelkäämme sovitella.

Terrorismi toimii:
Alamme uskoa, ettei loukkauksia anneta anteeksi.
Omaksumme kilvan sodan logiikan.

Kunnioitatko häntä vai pelkäätkö loukkaavasi?
Tai vahingoittavasi?

Peittelet pelkoa, peittelet sääliä.
Vetoat itsekunnioitukseen.

Omahyväisyys on avuttomuuden osoitus.

Heikkouksia tulee heikentää, ei vahvistaa.

Sodan logiikka on heikkouksien joukkovoimaa.
Siinä yhteinen vihollisemme, ihmisen arvolle sopiva.

Sääli jättää heikkouden heikkoudeksi.
Heikkous heikkenee, ja niin on hyvä.

Timo 00:22 (0) kommentoi

 

Bloggaaja!

Älä popularisoi omia aivoituksiasi!

Älä vesitä tekemätöntä työtä. Vai kuvitteletko olevasi jonkin instituution äänitorvi? Vastaako kyseinen istituutio elämästäsi?

Subjektiivisuus velvoittaa.

Timo 00:19 (0) kommentoi

16.7.06

 

Keskeytettyjä aatoksia

Kuinka paljon onkaan niitä merkintöjä, joihin olen luvannut jatkoa saamatta sellaista kuitenkaan aikaan? Jotkin keskenjääneistä pohdinnoistani ovat itselleni ilmeisen tärkeitä, jotkin eivät niinkään. Saattaisi olla hyödyllistä palata johonkin vuosienkin takaiseen yritelmään - puolittain velvollisuudentunnosta, puolittain uteliaisuudesta. Naurettavuus sikseen...

Timo 12:14 (0) kommentoi

 

Ylemmyydestä

Täkäläinen on suuri lapsi, joka kaipaa suurta vanhempaa. Sen tietää jokainen, joka on joskus tuntenut houkutusta tulla vanhemmaksi noille lapsille. Kaikki suuret lapset haluavat tulla aikuisiksi: aikuiseksi pääsee kun tottelee suurta vanhempaa, mutta aikuisin on luonnollisesti se, jota muut pitävät vanhempanaan.

Kuinka paljon pieniä auktoriteetteja väijyykään puskissa!

Ei kai siitä ylemmyydentunnosta turhaan makseta.

Jos asetut kilpailijasi yläpuolelle, niin se vielä luulee, että olet hänen puolellaan.

Timo 11:59 (0) kommentoi

14.7.06

 

Poliittista otetta
nimitetään joskus hyvyydeksi,
ideansietokyvyksi.
Kirkko näkee Jumalan taakse,
ammattimies aseen, aseman:
jos minua ei ole kaksi,
mistä tiedän, mistä tykkään?

Timo 13:40 (4) kommentoi

13.7.06

 

Haikaus illan alla

Matkallalta (jota ei pidä sekoittaa samannimiseen blogiin) lähti taannoin meemiinkutsu. En vastaa vielä, sillä kysymys muuttui yllättävän vakavaksi, suorastaan eksistentiaaliseksi. Mieluisia ihmisiä on paljon ja niin blogejakin, mutta ajusin, tajusin etsiväni blogien moninaisuuden takaa jotain ehjempää.

Onko blogia, jota voisin suositella vilpittömästi? Sellaista on vaikea löytää, kun en usko omaan vilpittömyyteeni muutoin kuin Toisen kaikkein lävistävimmän katseen alla... Jos on jotain, mitä blogeista etsin, se on puhdassydämisyys. En keksi parempaa ilmausta. Yksittäisen ihmisen vilpittömänä äänenä blogi pääsee joskus lähelle tuota ankaraa ihannetta, ja joskus erilaiset äänet näyttäisivät voivan yhdistyä itseään suuremmaksi ja kirkkaammaksi muodoksi.

En haluaisi olla metafyysinen enkä käyttää transsendenssin käsitettä, en myöskään tehdä myönnytystä matalamielisyydelle tunnnustautumalla elitistiksi: puhdassydämisyys on nähdäkseni jotain täysin jokapäiväistä mutta silti vaikeasti saavutettavaa, sillä häilyvyydessämme emme kykene kuvaamaan edes omaa häilyvyyttämme ilman värittymiä. Olen tuskin ainut, joka intuitiivisesti tunnustaa kulttuurin tai erityisesti korkeakulttuurin, niin tieteen kuin taiteenkin, päämääräksi tai omimmaksi tunnusmerkiksi juuri tämän värittymättömyyden.

Bachin kuuntelu on vaarallista. Sen jälkeen täysin normaalia halpamaisuutta, sellaista, jota terveeltä aikuiselta edellytetään, on vaikea sietää.

Tosiasioissa itsessään ei ole mitään, mikä estäisi mystikkoa sopeutumasta maailmaan.

Häikäiseviä yrityksiä ja kunnioitettavia epäonnistumisia on paljon, mutta juuri nyt en koe täysin rehellisesti pystyväni suosittelemaan sitä enkä tätä. Mitä yrittäisin todistella, mitä heikkouttani peitellä turhamaisesti, ketä mielistellä? Pidän eri blogeista eri syistä, mutta nyt juuri nyt etsin sitä yhtä...

Timo 17:29 (4) kommentoi

12.7.06

 

Yöriitit

Seurasimme tulenkarvaisen kuun metamorfooseja etäisten pilvivuorten takana.

Suli ja katsoi.

Tutkimme köynnöksiä ja rappauksia.

Löysimme puistosta sen halkeaman.

Timo 15:44 (0) kommentoi

8.7.06

 

Filosofian motiiveista ja perusteluista 1

Puhuin toissapäivänä pitkästä aikaa filosofiasta.* En onneksi kovin pitkään.

Filosofiasta tulee nimittäin helposti riippuvaiseksi: filosofointi muuttuu pakonomaiseksi vatvomiseksi ja kyselyvimmaksi, ja tämän jälkeen mikään, mistä ei voi kehittää vastaavaa neuroosia, ei tunnu samalla tavoin merkitykselliseltä.

Filosofiaa yleensä (tai länsimaista filosofiaa) olisi tietenkin matalaotsaista saattaa kyseenalaiseksi tällaisen esimerkin perusteella: kritiikki itse olisi eräänlaista filosofointia, joskin anti-intellektuaalista, löysää ja epäoikeudenmukaista. Ei ole myöskään syytä epäillä, etteikö perinne olisi pullollaan ratkaisumalleja ajattelun mutkistumisen ongelmaan.

(Nyt huomaan ajattelevani niin, että nuppi tutisee, mutta omatunto ei kolkuta, sillä olen löytänyt joitain ratkaisumalleja.)

Kuitenkaan filosofian laita ei ole niin suoraviivainen kuin jonkin annetun työtehtävän, jonka suorittamisen psykologia on melko yksinkertaisesti normitettavissa. Filosofia elää spontaanista ajattelusta ja keskustelusta, filosofisesta praksiksesta, joka sisällöllisesti - ehkä sattumaltakin - kytkeytyy filosofian traditioihin, ja sikäli kuin jokin toiminta on spontaania, se on motivoitua, mutta ei (vielä) perusteltua. Niinpä koska suurin osa filosofiasta pyrkii vastaamaan universaalisti relevantteihin kysymyksiin yleispätevällä tavalla, sen harjoittaminen (ympäristössä, jossa tehdään muutakin kuin filosofoidaan) muuttuu vaikeasti oikeutettavaksi, jos tuolle spontaanille filosofoinnille ei olekaan osoitettavissa yleisinhimillisiä motiiveja.

Edelleen tällaisten motiivien, yksilöllisten tai yleisinhimillisten, varassa tapahtuva radikaali ajattelutyö muuttuu huomattavan ongelmalliseksi, jos omat ja toisten motiivit (voisimme tässä yhteydessä puhua myös tunteista ja jopa ajatuksista, ehkä uskomuksistakin) on määritelty joksikin kategorisesti henkilökohtaiseksi, yksityiseksi eli joksikin sellaiseksi, minkä olevaksi olettaminen luokittuu automaattisesti ad hominem -virhepäätelmäksi tai muunlaiseksi irrationaaliseksi (tai naismaiseksi) eleeksi. Koetan tässä merkintäsarjassa alustavasti selvittää, mikä on tällaisten rajoitteiden alkuperä ja merkitys.

Ainakin tällä tavoin ajatellen (filosofinen) ajattelu on selvästi jotain, mille ei ole hyväksyttävää alkuperustetta. Pitäisikö sille olla? Mitä mieltä te olette, hyvät lukijani?

Entä onko filosofialla alkuoikeutusta? Tulisiko hyvässä (tai ideaalisessa) ajattelussa perusteluiden ja motiivien langeta yhteen?

Alku on sekava, mutta arvaisittepa vain, miten tämä jatkuu...

---

*Keskustelin Veloenan fyysisen henkilön kanssa, kun poikkesin palauttamassa tämän unohtaman esineen.

Erityiskiitos tätä juttua inspiroineesta merkinnästä menköön jo tässä vaiheessa Rauno Räsäselle.

Timo 20:57 (1) kommentoi

7.7.06

 

Kiitävi aika

vierähtävät vuodet
huippuvuodet
vuodet pelossa ja säälissä
kieräytetään, päivät
säälliset päivät ja vuodet

---

Lisäsin säkeen keskiyöllä!

Timo 22:10 (0) kommentoi

 

Huomio 2

Mikä helpotus, ettei tarvitse muodostaa toisten mielipiteitä.

Timo 21:49 (0) kommentoi

 

Huomio

On aina suurta huomata, että jokin, vaikka vähäinen, laatu, arvo tai asia, jonka luulee omakseen, onkin yhteinen.

Timo 21:40 (1) kommentoi

 

Itsereflektion hedelmät talteen

Ainakin aikaisemmin sorruin seurassakin keskustelemaan itseni kanssa. Miksi en siis kirjoittaisi dialogimuodossa?

Ajattele lukijan hämmennystä: Kuinka monta keskustelijaa tässä on? Onko tämä sama kuin tuo?

Harvan mielipide on kaunis.

---

Muistan, että minulla oli valmisteilla jossain (pinon ulkopuolella, tarkkaan ottaen Bloggerissa) Eino Leino -aiheinen merkintä. Sekin päivä sitten oli ja meni.

Timo 20:54 (0) kommentoi

 

Nykyään sekin, ettei älykkyys ole moraalinen ominaisuus, on todiste moraalin rappiosta...

Timo 18:33 (0) kommentoi

 

Nyt tämä

Kammottavaa on huomata, että vuosi on jo ohittanut puolen välinsä. Puoli vuotta on arvaamattoman iso pala elämää, ja mihin olen senkään käyttänyt? Sosiaalistumiseen, ehkä, ihmisiin, enkä mihinkään sen arvokkaampaan (ja mikä olisi arvokkaampaa, huomauttaa kliseeksi kuroutunut filantrooppi), vaikka meille on opetettu...

Runotorstain aiheena on neljännessä ulottuvuudessa ilmenevä epähomogeenisuus eli muutos.

---

Maailman muoto on nyt tämä
nyt tämä et ikinä hahmota eroa
opi siis erottamaan todellisuus
hei hei opi tarttumaan siihen
piirrä keskelle paperia piste
rohkeasti vain ei se satu
nyt se ei ole enää sama piste
minkä sanoin mutta piste pysyy
ja siksi se on aikaansaamasi
muutos vaikka mielikuvasi elää
mitä olet mennyt tekemään?
Valkoinen paperi on pilalla!

Timo 00:01 (1) kommentoi

6.7.06

 

Paitsi ystävyyttä, on ystävyys tietoa

olemassa.

Timo 17:28 (0) kommentoi

5.7.06

 

Aamuproosaa iltapäivällä

Kun heräsin aamuvarhaisella kesäkuun 18. päivänä, mökin seinäkello tuntui käyvän hirvittävän nopeasti, mutta pian huomasin sen raksuttavan lujaa ainoastaan siinä toisessa mielessä. Onko subjektiivinen sekuntini lyhentynyt? En ajattele kovin yksinkertaisesti nykyään: kaikkien aspektien vaalimisella (paljonko niitä kulloinkin on?) on hintansa. Aivokapasiteetti ei kasva, ja työmuisti on tunnetusti pullonkaula. Ja jos asiat ilmenevät monitahoisina ja -mutkaisina, eikö silloin keskittymiskyky kärsi? Havainnossani voi olla samasta ilmiöstä, josta toisetkin ovat maininneet, eli hitaasta käynnistymisestäni. En ehdi käynnistyä, kun jokin tai joku keskeyttää: uudelleen alkuun pääseminen on vaikeaa, unohdan, mitä olin sanomassa. Tarkkaavaisuuden järjestyminen virraksi vie aikaa.

Tietysti olen hidas ja hajamielinen, mutta miten saisin kanssaihmiseni uskomaan, että olen tekemisissä asioiden kanssa, jotka vaativat paljon aikaa ja tilaa. Kärsin pelosta, ettei minun anneta tehdä työtä. Komplisoidussa ilmapiirissä olisi niin tärkeää nähdä, millä tavoin oma työ irtautuu olemassaolevista tuotantoprosesseista. Mutta se on raskasta. En ole uskaltanut tehdä työtä, enkä tuntea tiedollis-teollisia prosesseja (jotka koulun penkiltä katsoen esiintyvät naamioituneina intressittömän tiedon taakse). Tätä voi nimittää aikuistumattomuudeksi.

(Aikuisuudesta voisi kirjoittaa lisää, ja niin teenkin, mutta eri yhteydessä; tässä haluan vain todeta vaikutelmani, että traditionalistinen aikuisuuskäsitys [joka korostaa vastuuta, vakautta ja kypsyyttä] ja "radikaalivalistuksellinen" aikuiskäsitys [joka korostaa omaehtoisuutta, vapautta ja kriittisyyttä] joutuvat hetkittäin miltei sotaan keskenään, eivätkä aikuiset [miten paljon mieluummin kirjoittaisimmekaan "aikuiset"] ihmiset näytä tajuavan, mistä on kysymys. Sukupolvien sota on muuttunut yhä abstraktimmaksi psykososiaaliseksi ilmiöksi, säännöttömäksi peliksi.)

Äitini ei helpota kolmikymppisen poikansa aikuistumisangstia. Kun tuskailen kirjoitusteni kanssa, hän kysyy, teenkö minä "tehtäviä" ja kysyy kuka on pyytänyt... Minä loukkaannun (tämä taisi tapahtua edellisenä iltana): kun kerrankin yritän uskoa johonkin omaehtoiseen... En vieläkään osaa asettaa äitini autuasta kunnianhimottomuutta sellaisiin suhteisiin, että olisin näkemääni tyytyväinen. Opin jo nuorena epäilemään itseäni liiasta kunnianhimosta, ja onhan käyttäytymisessäni kieltämättä selviä narsistisia piirteitä... Joskus äitini koettanut suositella minulle "yksinkertaista rutiinityötä", hyvää tarkoittaen ja ilmeisesti uskoen, että löytäisin onneni sellaisesta...

Lähempänä puoltapäivää kello kävi rauhallisemmin.

Timo 15:37 (0) kommentoi

 

Kirjoitustyöstä 2 (1)

Mitä halvemmat välineet, sitä vapaampi työ.

Kirjoittaminen ei ole ammatti vaan työtä. Ammatti on pääomaa. Kirjoittaminen on työtä.*

Aina tavataan kysyä, mitä toinen tekee. Ei siinä työtä tiedustella, vaan toimeentuloa ja sosiaalista statusta. Työ ja toimeentulo, työ ja status sekä status ja toimeentulo eivät ole nyky-yhteiskunnassakaan erkaantuneet niin kauas toisistaan, etteikö toisen tekemisistä voisi päätellä yhtä ja toista asiaankuulumatonta.

*Vai pääomaa sekin, mutta ajallista?

Timo 13:32 (2) kommentoi

 

Panettelusta

Jos huomaan panettelevani jotain ihmisryhmää, kadun (kadun, etten aina julkisesti). En kuitenkaan jaksa arvostaa ihmisiä, jotka hakevat mielipiteisiinsä ryhtiä ennakkoluuloista (olen itsekin toiminut näin). Ennakkoluulo pettää aina - jos ei muutoin, niin toteutumalla.

Jos vaadin, että kaikkiin ihmisiin, omiin ja vieraisiin, ystäviin ja vihollisiin, on suhtauduttava sivistyneesti ja vastuullisesti, edustanko tällöin vapaamielisyyttä?

Sivistys ei ole ansio.

Timo 10:51 (0) kommentoi

4.7.06

 

Parven pohjalta

Flunssa nollaa pyyteet miellyttävällä tavalla. Ei tarvitse ajatella kummia, ja kaikkien pienten ideoiden voi odottaa nousevan kuumeen tulesta vahvoina ja uudistuneina... Varoittavia elonmerkkejä!

Mutta mainitkaa silti jokin ala, jolla ylikehittyneestä itsekritiikistä olisi hyötyä.

Timo 19:04 (1) kommentoi

 

kahdeksanvuotiaan silmät
missä on laiturin nokka

helppo on pettyä siihen
ettei ajatus ratkaise mitään

Timo 12:06 (0) kommentoi

3.7.06

 

Kuumetta kesäkuumalla. Kevyen aistillista puoliunta. Ajatus katkeaa niin nopeasti, ettei ehdi ahdistua.

Timo 19:30 (0) kommentoi